torstai 30. maaliskuuta 2017

Kaupunkimetsän tarinat



Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.

Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.

Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tavallisen maukas sienirisotto

-->

Helppo ja maukas arkiruoka syntyy kuivatuista sienistä ja risottoriisistä. Ohjetta voi mukailla esimerkiksi korvaamalla riisin speltti- tai ohrahelmillä ja suppilovahverot herkkutateilla tai muilla mieleisillään sienillä. Valkoviinikään ei ole välttämätöntä, jos sitä ei muuten huushollissa kulu. Minä käytän sitä ruoanlaitossa muutenkin, joten kupillinen löytyy aina.

Sieniaikaan risoton tietysti laittaa mieluiten tuoreista sienistä. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin esimerkiksi herkkutattirisotto tulee minun mielestäni maukkaampaa kuivatuista kuin tuoreista tateista. Sieniharrastaja saa kenties kaikkein parhaan risoton silloin, kun löytää tuoksuvalmuskoita.

Tämä resepti on täysin vegaaninen, jos käytät kasvislientä. Suosittelen luomujauhetta, jossa ei ole mukana pahamaineista palmuöljyä.

Lihansyöjä voi lisätä risottoon esimerkiksi hiukan italialaisia pancettakuutioita. Tähteeksi jäänyt broilerinlihakin sopii.

Kourallinen kuivattuja suppilovahveroita
2-3 shalottisipulia tai pienehkö tavallinen sipuli
Loraus kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 dl kuivaa valkoviiniä
9 dl kana- tai kasvislientä
3 dl risottoriisiä
Mustapippuria
Persiljaa

Silppua sipulit ja mittaa kaikki ainekset valmiiksi käden ulottuville. Kuullota vaurautapadassa tai paksupohjaisessa kattilassa sipulisilppua hetki öljyssä (varo kärventämästä!), lisää riisi ja kuullota puuhaarukalla hämmentäen vielä minuutin ajan. Lisää kuivatut sienet ja valkoviini. Anna kiehua kunnes neste on melkein haihtunut ja lisää sitten kuuma liemi. Laske lieden lämpö minimiin, laita kansi päälle ja anna hautua noin 20 minuuttia. Tarkista koostumus ja lisää tarvittaessa lientä tai vettä. Tarjottaessa risoton pitäisi olla niin löysää, että sitä voi juuri ja juuri syödä haarukalla.

Rouhi valmiin risoton pintaan mustapippuria ja lisää reilusti persiljasilppua. Tarjoa parmesanraasteen kanssa tai ilman, makusi mukaan.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Populistien satokausi

-->
Kun kesällä pitkän poutajakson jälkeen tulee vähän reippaammin vettä, kannattaa napata kori kouraan ja suunnata metsään. Lämpimällä säällä tarvitaan vain pari päivää, jotta kankaalle alkaa nousta herkullisia tatteja ja kantarelleja.

Viiruvalmuska. © Hannu Tuominen 2016


Kun vaalien jälkeinen poliittinen poutajakso lähenee loppuaan ja uudet vaalit lähestyvät, tapahtuu jotain saman tapaista. Monella ehdokkaalla on hyvä vainu sen suhteen, mikä äänestäjiä kiinnostaa. Helsingissä yksi poliittisen poudan kuumista aiheista on ollut kaupunkiluonto. Niinpä nyt näkyviin pulpahteleekin luonnon ystäviä, plop, plop!

Sienten itiöemät eivät metsässä kauan kestä. Ne, joita ei poimita sienikoriin, hajoavat aika pian jälkiä jättämättä. Samalla tavalla vaalien aikaisesta luontopopulismista jää tuskin havaittavia jälkiä niihin päätöksiin, joita uudessa valtuustossa tehdään. Äänestäjän kuluttajansuojaa tosin hiukan parantavat sellaiset rehellisemmät ehdokkaat kuin Tatu Rauhamäki, joka Helsingin Sanomissa kiukuttelee Östersundomin rakentamista haittaaville kehrääjille ja muille Natura-alueiden aiheuttamille haitoille. Vink-vink: mikähän lienee yleinen luontolinja Tatun puolueessa?

Vaalien alla on helppo luvata yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, etenkin jos sattuu olemaan sellaisen ryhmän ehdokas, jolle ei ole odotettavissa merkittävää määrää valtuutettuja. Äänestäjän kannattaakin mieluummin pysähtyä katsomaan, mitä ehdokkaan edustama ryhmä on tehnyt aikaisempina vuosina. Toiset puolueet kun ovat luonnon puolustajina johdonmukaisempia kuin toiset.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Toimeentulotuen kolme kipukohtaa

-->
Olen nyt kuutisen vuotta ollut mukana käsittelemässä toimeentulotukipäätöksistä tehtyjä oikaisuvaatimuksia, ensin kaupunginhallituksen edustajana ja sitten puheenjohtajana niille omistetussa lautakunnan jaostossa. Tämä jaosto jää pian historiaan, joten nyt on hyvä hetki eräänlaiselle ”testamentille”.

Päätösten joukosta nousee esiin kolme sellaista tyypillistä tapausta, joissa kansalaisen oikeustaju näyttää olevan ristiriidassa toimeentulotuesta annettujen ohjeiden kanssa. Laillisuusyhteiskunnassa se ei ole hyvä.

Vippien hoitaminen. Toimeentulotukiasiakkaat elävät enemmän tai vähemmän kädestä suuhun, jolloin yllättäviä menoja joutuu hoitamaan ystäviltä ja sukulaisilta saaduilla vipeillä. En nyt puhu nykyaikaisilta koronkiskureilta otetuista pikavipeistä, ne ovat ihan oma tarinansa, vaan ihan tavallisista ”vippaaks satasen ens viikkoon” -lainoista. Kun kansalainen sitten taas saa rahaa, ensimmäinen ajatus on että tasataan tilit ja maksetaan vipit pois. Se on moraalisesti oikein, koska se vippaajakaan ei yleensä varsinaisesti kylve rahoissaan. Kerjuulle ei lähdetä ja vipit maksetaan heti kun pystytään, olivat vanhan kansan kaksi periaatetta.

Mutta kun ei. Toimeentulotuen myöntäjän logiikassa velat eivät ole ensisijaisia menoja. Niinpä sossu – tai nykyään Kela – katsoo, että rahojen olisi pitänyt riittää elämiseen, eikä  myönnä uutta tukea. Hakija tietysti joutuu uudelleen turvautumaan vippeihin.

En tiedä mikä olisi ratkaisu tähän niin kauan kuin perinteisestä köyhien moraalista on jotain jäljellä. Toivottavasti edes henkilökohtaista neuvontaa voidaan lisätä nyt, kun kunnan sosiaalityöntekijöitä vapautuu etuuksien laskennasta.

Yritystoiminta. Ohjeiden mukaan hakijan on lopetettava kannattamaton yritystoiminta ja ilmoittauduttava työttömäksi työnhakijaksi. Koska perustoimeentulotuki on ”viimesijaista tukea”, sitä ei myönnetä niin kauan kuin muita tukia olisi mahdollista hakea.

Tässä ohjeet ovat aivan menneessä ajassa. Ihmisiä on jo kauan kannustettu ”itsensä työllistäjiksi”. Esimerkiksi siivousalalla on lukuisia yhden hengen yrityksiä, jotka eivät ”yrittäjälle” tarjoa senkään vertaa toimeentuloa kuin toisen palkkalistoilla oleminen. Luovien alojen freelancerit tuntevat tilanteen. Erilaiset epätyypilliset työsuhteet ja toimeentulon haaliminen sekä yritystoiminnasta että palkkatyöstä lisääntyvät koko ajan. Voimassa oleva perustoimeentulolaki lähtee kuitenkin pysyvien ja kokopäiväisten työsuhteiden ideasta.

Tätä ristiriitaa ei ratkaista muuten kuin ottamalla itsensä pienimuotoisella yritystoiminnalla elättävät tasa-arvoisiksi palkkatyötä tekevien kanssa. Tätä pohdintaa voisi jatkaa myös miettimällä ansiosidonnaista työttömyysturvaa suhteessa perustoimeentulotukeen.


Opintolainat. Opiskelija ei voi saada toimeentulotukea ennen kuin opintolainat on nostettu. Kela on ulottamassa tämän vaatimuksen myös toisen asteen opiskelijoihin, toisin sanoen lukiossa tai ammattioppilaitoksissa opiskeleviin alle 18-vuotiaisiin. Ennen heitä sanottiin koululaisiksi, eikä kenellekään olisi tullut mieleen että lukio-opintoja varten olisi pitänyt nostaa lainaa.

Me 1970-luvulla opiskelleet saatoimme vielä laskea, että opintolainat maksavat itsensä takaisin paremmissa palkoissa ja turvatummissa työsuhteissa. Sen jälkeen maailma on kuitenkin pyörähtänyt toiseen asentoon. Toisen asteen koulutuksesta on tullut käytännössä oppivelvollisuuden jatke. Kun lähes kaikki sen käyvät, se ei tuota minkäänlaista lisäarvoa opiskelijalle. Alle 18-vuotiailta ei ole millään tavalla kohtuullista vaatia opintolainojen nostamista, vaan Kelan on välittömästi luovuttava sellaisista muutoksista. Korkeakouluopinnotkaan eivät ole enää tae turvatusta toimeentulosta, joten lainarahoitus on menettämässä merkityksensä senkin osalta. Opiskelijoiden toimeentulo on järjestettävä uudella tavalla, jotta voimme pysäyttää meneillään olevan luokkaerojen kasvun. Suomi on kovaa vauhtia palaamassa aikaan, jolloin vanhempien tulotaso rajoitti mahdollisuuksia lukio- ja korkeakouluopintoihin.


Perustulo. Kattavan perustulomallin käyttöön ottaminen ei ehkä poista köyhyyttä, mutta ainakin yrittäjien ja opiskelijoiden toimeentuloa se helpottaisi oleellisesti.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Näin laskiaispullat syödään



Ensin leivotaan pullat. Koska laskiaispullan on tarkoitus imeä paljon kuumaa maitoa, laitan taikinaan tavallista vähemmän voita ja autan kohoamista hirvensarvensuolalla (tai leivinjauheella). Kardemumman asemesta maustan pullat vaniljalla ja muskottipähkinällä.



Pulla halkaistaan ja täytetään mantelimassalla, jota pitää olla riittävästi. Tein nyt ensi alkuun kilon verran, mihin tarvitsin 500 g mantelijauhoa, 500 g tomusokeria, kaksi munanvalkuaista ja vähän vettä.



Täytettyyn pullaan leikataan tähtimäiset viillot, jotta kuuma maito pääsee imeytymään.



Kiehuvan kuuma maito kaadetaan nyt pullan päälle. Syödessä sitä lusikoidaan pullaan lisää, jotta saavutetaan oikea pullamössöyden aste. Koska tämä ei muutenkaan varsinaisesti ole terveysruokaa, käytän täysmaitoa.



Ei sitten mitään hilloja tähän, kiitos.

torstai 16. helmikuuta 2017

"Puolipusikot" ovat luontokohteita

”Tiivistetään kaupunkia niiden puolipusikoiden paikalle, joita täälläkin on loputtomasti. Tilaa on.”
Näin sanoi kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara Helsingin Sanomissa tammikuussa. Samaa on Helsingissä kuultu vuosikymmeniä. 1970-luvun lopussa tuore kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi (kok) vietiin helikopterilla katsomaan pääkaupunkia yläilmoista. Ilaskivi taivasteli, kuinka paljon Helsingissä on rakentamista odottavaa vihreää.



Näistä ”puolipusikoista” ei oikein ota selvää, mitä ne ovat: jos puhujan mielestä rakennusmaasta on pulaa, ne ovat joutavia pusikoita, mutta jos niiden kohdalle halutaan rakentaa, ne muuttuvat arvokkaaksi kaupunkiluonnoksi.
Viimeksi tällaisia ”puolipusikoita” olivat yleiskaavakeskustelussa Hämeenlinnanväylän reunamat. Keskustelijasta riippuen ne olivat tienpenkkaa tai Keskuspuiston arvohehtaareja.

On hyvä kysymys, onko Helsingissä
oikeasti epämääräisiä viheralueita – ja mitä niille pitäisi tehdä. Kun jalkautuu pienille viherkaistaleille, huomaa että ne ovat usein tärkeitä kaupunginosan asukkaille lenkki- ja leikkimaastoina. Pienetkin kaupunkimetsiköt vähentävät liikenteen melua ja tuovat viihtyisyyttä. Miksi ne kuitenkin usein vaikuttavat epäsiisteiltä pusikoilta?

Roskaaminen ja puistojen ja istutusten epäsiisteys ärsyttää myös nuoria kaupunkilaisia. Asia nousi esille myös, kun syksyllä tapasin nuoria Ruutiexpo-tapahtumassa.
Nuorten havainto on helppo allekirjoittaa. Kalliisti rakennetut istutukset tukehtuvat liian monessa paikassa pajujen ja pujon alle. Mitä kauemmaksi kantakaupungista mennään, sitä ruokottomammilta puistot ja ostareiden istutukset näyttävät.

Ongelman korjaaminen on kuitenkin helppoa ja halpaa. Se vaatii vain tärkeysjärjestyksen muuttamista kaupungin puistojen hoidossa. Toisaalla nimittäin kaupunkiluonnon ystävät ovat tämän tästä kauhuissaan tavasta, jolla Helsingin metsiä hoidetaan.
Kaupunkimetsien hoitamisessa tulisi kiireimmiten lopettaa talousmetsistä tutut harvennushakkuut, kuten Jarmo Nieminen (vihr) yleisten töiden lautakuntaa johtaessaan on painottanut.
Kaikille keskuspuistossa ja muissa metsissä liikkujille hyödyllisempää olisi keskittyä pitämään huolta siitä, että tärkeimpien ulkoilureittien varret pysyvät valoisina ja hoidettuina.

Monin paikoin arvokkaalle metsäluonnolle olisi vain eduksi, jos ulkoiluteiden väliin jätettäisiin nykyistä enemmän pöheikköä ja pökkelöitä. Luonnollisina kulkuesteinä ne auttaisivat vähentämään aluskasvillisuuden kulumista ja vahvistaisivat kaupunkimetsien luonnonmukaisuutta.
Jos metsät jätetään vähemmälle, mutta hyvin kohdennetulle hoidolle, jää enemmän rahaa osoitettavaksi puistojen ja istutusten hoitamiseen.

Kaikki voittavat, jos kaupunkilaiset saavat kuunnella lintujen laulua metsälenkeillään ja ihailla hyvin hoidettuja puistoja kotimatkallaan. ”Puolipusikot” ansaitsevat tulla kohdelluksi kaupunkiluontona.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kassajonot ja kaupunkilaisten osallisuus


Viereinen kassajono etenee aina nopeammin, eikö niin? Miten se on mahdollista, ja miten se voi koskea samalla arvoin kaikkia?

Oikeasti tässä on harha, joka johtuu siitä, että me tarkkailemme vain lähiympäristöämme. Jos vertaan oman jonon etenemistä vain yhteen viereiseen jonoon, se etenee nopeammin 50 % todennäköisyydellä. Koska en yleensä pane merkille omaa nopeaa etenemistäni, naapurijono voittaa suurin piirtein aina kun jotakin huomaan. Jos vertaan kahteen viereiseen jonoon, on toki enää 33,3 prosentin todennäköisyys sille, että oma jononi on hitain, mutta aika suuri se on nytkin.



Jos sen sijaan voisin katsella ylhäältä päin marketin kaikkia kymmentä kassajonoa, huomaisin että minkä tahansa kassajonon todennäköisyys jäädä viimeiseksi on vain 10 %. Mielikuva oman tilanteen surkeudesta ”aina” perustuu siis vain kapeaan näkökulmaan ja huomion kiinnittämisestä yksipuolisesti epäkohtiin.



Tämä kassajonomatematiikka tuli mieleeni, kun kaupunginhallituksen kokouksen ohessa tuli puheeksi negatiivisen palautteen ylikorostuminen some-keskustelussa. Jos valtuustossa tai lautakunnissa seurattaisiin vain sosiaalisen median kommentteja, saataisiin käsitys että mikään tässä kaupungissa ei suju niin kuin pitää. Olen ollut läsnä kuulemistilaisuudessa, jossa kerättiin asukkaiden näkemyksiä erinomaisin toiminnallisin menetelmin, mutta Facebook-ryhmien perusteella onkin ”väärin kuultu”.

Nopea ”some-demokratia”, joka haluaa ratkaisut tässä ja nyt ja suosii poliittisia pikavoittoja, antaa usein samalla tavalla vääristyneen kuvan kokonaisuudesta kuin tuo alun kassajonoesimerkki. Aktiivinen kaupunkilainen havaitsee nopeasti kaikki ne muutokset, jotka heikentävät hänen lähiympäristöään. Kun puita kaadetaan lähimetsästä tai bussilinja ajaa korttelin verran kauempaa, reaktio sosiaalisessa mediassa näkyy heti. Uusista istutuksista tai nopeammasta lähilinjan reitistä palautetta ei ole tapana antaa. Rakennusviraston viestinnällä on korvat kuumina, jos lumi makaa kotikadulla pyryn jälkeen, mutta harva edes huomaa sitä, että sen jalkakäytävät pidetään paremmassa kunnossa kuin aikaisempina talvina.

Me olemme taipuvaisia huomaamaan epäkohdat samalla, kun pidämme parannuksia normaalina kehityksenä – tai emme tule edes havainneeksi niitä. Kaikkein vaikeinta on arjessaan huomata laajoja parannuksia, varsinkaan jos niiden vaikutukset näkyvät hitaasti. Kun sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua, tästä syntyy helposti asetelma, jossa ”kaupunkilaiset” ja ”päättäjät” ovat vastakkain. Lisäsin lainausmerkit, koska suomalaiset päättäjät eivät ajele mustissa autoissa tummennettujen ikkunoiden takana, vaan rämpivät samassa loskassa kuin muutkin ja tuskailevat samoista päivähoito-ongelmista kuin naapurinsakin.

Demokratian kannalta tässä on iso haaste. Jokaisella meistä on nykyään aivan erilaiset mahdollisuudet saada tietoa ja tuoda näkemyksensä julki kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Päätöksenteko ei voi enää olla vain sitä, että vaaleilla valitut edusmiehet päättävät suljetuissa kokoussaleissa puolestamme. Toisaalta demokratiaa ei ole sekään, että äänekkäimmät ja taitavimmat kansalaismedian vaikuttajat saavat tahtonsa läpi. Mielipiteistä tulee politiikkaa vasta sitten, kun ne seulotaan tietoisten arvovalintojen läpi.

Aidossa kansanvallassa päätöksenteko on aina mahdollisimman lähellä niitä, joita asia koskee. Kuntapolitiikassa se tarkoittaa sitä, että asukkaita on osattava kuulla. Se edellyttää myös taustatietojen avaamista kaupunkilaisille, jotta jokaisella on mahdollisuus nähdä muutakin kuin se oma kassajononsa. Tähän tarvitaan uusia tapoja lisätä kansalaisten osallisuutta päätöksenteossa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Vihreä pormestari II



Politiikassa on kysymys arvoista, periaatteista ja muusta sellaisesta. Useimmiten hyviä argumentteja on tarjolla kylliksi. Me vain arvotamme niitä kukin tavallamme. Ideaalitilanne olisi se, että voisimme soveltaa ns parhaan argumentin periaatetta. Kun eri näkemykset perustellaan hyvin, niitä voidaan vertailla ja valita se, jonka perustelut ovat pitävimmät.

Käytännössä parhaassakin dialogissa voittaa se argumentti, joka saa eniten tukea, vaikka kaikki eivät sen taakse asettuisikaan. "Parhaan" sijaan voittaa "menestyvin". Asetelma tuo mieleen darwinistisen luonnonvalinnan, jota Richard Dawkins on laajentanut meemeiksi kutsumiensa aineettomien kopioitujien kilpailuun. Eliöiden välisessä kilpailussa menestyvin on se, joka saa eniten jälkeläisiä. Tietokoneiden käyttöjärjestelmien kilpailussa menestyy se, joka myy parhaiten – eikä se ole välttämättä teknisesti edistyksellisin.

Helsingin Vihreiden yleiskokous keskusteli pitkään pormestariehdokkaan nimeämisestä. "Parhaan" ehdokkaan nimeäminen esitettyjen argumenttien pohjalta osoitautui kovin hankalaksi, koska ehdokkaiden kiistattomat ansiot olivat kovin erilaiset. Miten vertaan meriittejä, jotka eivät ole yhteismitalliset? Kun toinen on apulaiskaupunginjohtajana konkari ja toinen menestynyt mittauttamalla vaaleissa kannatustaan, voiko heidän kokemustaan suoraan verrata?

Yleiskokouksessa käytiin tasokasta keskustelua, jossa luotettiin keskustelukumppanien kykyyn kuunnella avoimin mielin toistensa esittämiä perusteluja. Lopulta kukin äänivaltainen kokousedustaja kuitenkin teki päätöksensä sen mukaan, millaisen painoarvon hän antoi ehdokkaiden vahvuuksille.

Äänin 36-13 jäsendemokratia antoi tukensa Anni Sinnemäelle. Avoimen ja hyvässä hengessä käydyn keskustelun jälkeen tämän päätöksen takana minunkin on helppo seistä.

Vihreät tekevät sen sovussa.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Vihreä pormestari



Vihreät ovat historiallisen haasteen edessä. Meillä on todellinen mahdollisuus nousta Helsingissä suurimmaksi puolueeksi ja saada kaupunkiin vihreä pormestari. Tässä on kolme haastetta: meidän on tehtävä vaalivoitto todeksi, meidän pormestarimme on kyettävä antamaan kasvot vihreälle politiikalle – ja meidän on saatava vahvaa tukea myös niiltä helsinkiläisiltä, jotka eivät meitä äänestäneet.

Nyt valitsemme kahdesta vahvasta pormestariehdokkaasta sen, jonka uskomme tukevan vahvemmin näitä tavoitteita. Minun valintani on Pekka Sauri.

Ensimmäinen perusteluni on se, että Pekkaan luottavat monet sellaisetkin helsinkiläiset, jotka eivät muuten ole uskollisia Vihreiden tukijoita ja äänestäjiä. Kun valitsemme pormestarikasvoiksemme Pekan, me yksinkertaisesti saamme enemmän ääniä. Gallupeista huolimatta uskon kisan Kokoomuksen kanssa olevan äärimmäisen tiukka, joten tällä on merkitystä. Toiseksi jäänyt pormestariehdokas on vain kaupunginvaltuutettu muiden joukossa.

Toinen perusteluni on se, että Pekasta saamme hyvän pormestarin. Pekka on pitkän apulaiskaupunginjohtajauransa aika kouliintunut taitavaksi ja sujuvaksi johtajaksi, jolla on valmis verkosto niin kotikaupungissa kuin ulkomaillakin. Vuosien mittaan olen ihaillut tapaa, jolla Pekka lehmänhermoisena on sinnikkäästi tuonut uutta toimintakulttuuria johtamaansa rooteliin, joka lienee kaupungin hallinnonaloista kaikkein vanhanaikaisin ja hitaimmin muutettava. Pekkaan henkilöityy kenties enemmän kuin kehenkään muuhun – kenties erästä toista Pekkaa lukuun ottamatta – se avoimuus ja dialogisuus, jonka nimiin Vihreät vannovat. Jos haluamme muuttaa tapaa, jolla kaupunkilaiset näkevät Helsinkiä johdettavan, pormestarin on parasta olla Pekka.

Kolmas perusteluni oikeastaan toistaa hiukan edellistä. Me tarvitsemme pormestarin, jolla on mahdollisimman laaja luottamus kaupunkilaisten keskuudessa. Kun Helsingissä on vihreä pormestari, on täällä myös ennen näkemättömän vahva vihreä valtuustoryhmä. Se ei kuitenkaan saa tavoitteitamme läpi pelkällä raa’alla voimalla, vaan meidän on osattava nykyistä paremmin näyttää kaupunkilaisille, että haluamme kuulla heitä. Pormestarin on siksikin oltava kaikkien helsinkiläisten pormestari, enkä osaa kuvitella kenenkään asettuvan siihen asemaan Pekkaa paremmin.

Koska tämä on tukipuheenvuoro nimenomaan Pekalle, en malta olla toivomatta että paras argumentti voittaa – ja että tämä on se.

Siksi Pekka. Pekka Sauri.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Vuosaaren terveysaseman puhelinmotin purkaminen


Vuosaaren terveysaseman puhelinmotti on täysin sietämätön ongelma, joka täytyy ratkaista mahdollisimman pian. Siitä kaikki ovat yhtä mieltä. Käsitykset nykytilanteeseen johtavista syistä vaihtelevatkin sitten melkoisesti, osin riippuen siitä kuinka syvällisesti kukin ymmärtää terveysasemien toiminnan.

Sosiaali- ja terveyslautakunta samoin kuin edellisen vaalikauden aikainen terveyslautakunta on valmistellut pitkään ja perusteellisesti nyt käyttöön otettua toimintamallia. Sen taustalla on vahvasti ajatus, että jokaisella kaupunkilaisella on oikeus saada juuri sen laajuista palvelua kuin hän tarvitsee. Säännöllisesti monenlaisia palveluja käyttävä myös hyötyy jatkuvasta hoitosuhteesta, jossa terveydenhoidon ammattilaiset eivät alituiseen vaihdu. Vuosaaressakin käyttöön otettu malli hoitotiimeineen ja vastuuhenkilöineen pyrkii toteuttamaan tämän.

Toimintamalli ei ole syypää ongelmiin, eikä niissä liioin ole kysymys valtuutettu Jalovaaran epäilemistä salaliitoista (Vuosaari-lehti 25.1.). Virheitä on tehty, ja ne perataan varmasti lautakunnassa. Juuri nyt on kuitenkin keskeistä saada toiminta pelaamaan. Asukasillassa 25.1. kuulemani perusteella siihen päästään, kun huolehditaan että henkilökuntaa on riittävästi ja keskitytään toimimaan tehokkaasti ja tiukasti muilla terveysasemilla hyväksi todettujen ohjeiden mukaan. Sähköinen palvelu on saatava käyttöön myös Vuosaaressa, jotta siihen halukkaat voivat varmistua yhteydenottonsa tulevan kirjatuksi. Sen sijaan ehdotuksia takaisinsoittojärjestelmän uudelleen käyttöön ottamisesta en pidä onnistuneina. Se olisi omiaan vain mutkistamaan toimintaa, jossa päin vastoin pitää saada aikaan selvät ja yhtenäiset rutiinit.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Case Siltamäki: Mikä pelastaisi lähiöt?


Siltamäki rakennettiin 1960- ja 70-lukujen vaihteessa kauas Kehä III:n tuntumaan eräänlaiseksi mallilähiöksi, jota silloin esiteltiin vieraillekin mielellään. Kauppapuutarhojen ja omakotialueitten vierelle saatiin hyvätasoinen kerrostalokeskittymä, jonka ytimenä oli monipuolisia palveluja tarjonnut ostoskeskus. Oli uimahalli ja urheilupuisto. Hyvä asumisen taso ja rauhallinen ympäristö houkuttelivat alueelle selvästi keskiluokkaisempia asukkaita kuin moneen muuhun saman ajan ”nukkumalähiöön”. Koko Suomi sai tutustua Siltamäkeen television suositusta Naapurilähiö-sarjasta.

Keravanjoessa on sen jälkeen virrannut vettä jos toinenkin litra. Asukkaat ovat ikääntyneet kaupunginosansa myötä. Moni on huomannut, että hissitön kolmikerroksinen talo ei olekaan paras paikka asua, kun nivelet eivät taivu eikä pumppu toimi niin kuin nuorena. Yleinen autoistuminen on koitunut palveluille kiroukseksi. Kun autolla hurauttaa muutamassa minuutissa ostoksille Malmille tai Jumboon, ostoskeskuksen liikkeet ovat näivettyneet.

Siltamäki on saatava nousuun – samoin kuin Malminkartano, Jakomäki tai mikä hyvänsä eriytymisluisuun joutunut tai sen uhkaama kaupunginosa. Kaikilla kaupunkilaisilla on yhtäläinen oikeus odottaa kotikaupunginosaltaan viihtyisyyttä ja monipuolisia palveluja. Mutta miten?

Palvelut tarvitsevat käyttäjiä. Paluuta ei enää ole siihen lapsuuteni Pakilaan, jossa lähin maitokauppa oli kaikilla asukkailla muutaman sadan metrin päässä. Omakotialueiden asukastiheys ei 2010-luvulla siihen riitä. Hyvät liikenneyhteydetkin voivat olla turmiollisia. Monesta saaristokunnasta ovat palvelut kadonneet uuden siltayhteyden myötä, ja sama ilmiö on ollut Helsingissäkin pikkukaupoille kohtalokas. Siltamäen ostovoima on vuosien mittaan hiipunut, koska lapsiperheet ovat vähentyneet ja vanhenevien talojen asukkaiden keskimääräinen tulotaso on pudonnut.

Siltamäkeen pitää saada lisää asukkaita. Vanhan ostarin ja sen parkkikentän paikalle saisi helposti rakennettua uusia asuintaloja ja uuden kauppakeskuksen. Olisi myös hyvä, jos nykyisiä kerrostaloja voisi korottaa niin, että niihin saisi uusien asukkaiden lisäksi hissit helpottamaan elämistä. Pahoin vain pelkään, että suojelumääräykset estävät tällaiset uudistukset, jotka muuttaisivat ehyen kokonaisuuden ilmettä.

Lähde: Google Maps


Toinen mahdollisuus tiivistämiseen on rakentaminen Riimusauvantien ja Suutarilantien varteen. Ne on aikanaan rakennettu niin väljästi, että uudisrakentaminen onnistuisi asumisviihtyisyyttä juurikaan heikentämättä.

Siltamäellä on tarjottavanaan myös aarre, jota ei kovin laajasti tunneta: liikuntapuisto. Frisbeegolfrata on lajin harrastajille tuttu, mutta muut liikuntapalvelut ovat turhan vaatimattomat. Voisiko Siltamäen liikuntapuiston profiilia nostaa? Olisiko esimerkiksi jollakin urheiluseuralla intressiä rakentaa uudet palloilukentät ja -hallit oheispalveluineen? Voisiko peräti ajatella mallia, jossa seura voisi rahoittaa rakennuksensa käyttämällä osan sille annetusta rakennusoikeudesta kovan rahan asuntotuotantoon, vähän Garden Helsinki –mallin mukaan?

Jotain tällaista pitää saada syntymään, muuten Siltamäki ja Suutarila kuihuvat edelleen Malmin, Jumbon ja Tikkurilan välisessä Bermudan kolmiossa.

torstai 19. tammikuuta 2017

Digiloikka ja opetusviraston korruptioskandaali


Helsingin opetusvirastossa on paljastunut korruptioskandaali, jossa ilmeisesti miljoonia koulujen tietotekniikkavälineisiin tarkoitettuja euroja on kavallettu. Poliisi tutkii, ja toivottavasti edes osa rikoshyödystä saadaan takaisin.

Tämä karmea esimerkki havainnollistaa erästä digiloikkaan liittyvää ongelmaa. Kun puhutaan Helsingin opetustoimesta, puhutaan usean sadan oppilaitoksen laitteistosta. Tuhansista tietokoneista, dataprojektoreista, älytauluista, tulostimista, dokumenttikameroista, tableteista, reitittimistä ja ties mistä digiraudasta, joka on hankittava ja pidettävä kunnossa. Kun tietokoneita alkoi 1980-luvulla tipahdella kouluihin, niiden hankinnasta ja hoidosta vastasivat yleensä koulujen omat propellipäät. Laitteiston lisääntyessä taakka alkoi käydä koulujen atk-vastaaville ylivoimaiseksi, jolloin siirryttiin erilaisiin yhteishankintoihin, keskitettyyn tukeen ja leasing-sopimuksiin.

Nyt on nähtävästi tultu taas erään tien päähän. Espoossa kai haetaan vieläkin jälkiä tietokoneista, joista ulkopuolinen toimittaja on kyllä laskuttanut, mutta joista ei kouluissa ole havaintoja. Helsingissä on keskitettyjen hankintojen yhteydessä kyetty puhaltamaan sivuun laitemäärä, josta ei kenelläkään ole vielä tarkkaa tietoa. Samaan aikaan opettajakunnassa on vahvaa kapinahenkeä, kun tuntuu että luokkahuonetason tarpeita ja toiveita ei osata kuulla.

Tunnen ilmiön omankin opettajaurani varrelta. Taannoin Espoossa ihmettelin, mitä me teemme kaikilla niillä skannereilla, joita kouluun eräänä päivänä ilmestyi. Yksi niistä taitaa vieläkin olla käyttämättömänä opettajainhuoneessa, muut lienee vähitellen dumpattu jonnekin pölyä keräämästä.

Nyt kaikilta tarvitaan avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja oppimiskykyä. Mikään merkittävä muutos oppimisympäristöissä ja oppimisen tavoissa ei onnistu, ellei ruohonjuuritaso ole siinä motivoituneesti mukana. Opettajalla täytyy olla mahdollisuus vaikuttaa myös siihen laitekantaan, jota hän käyttää opetuksessaan, ja tietenkin tapoihin, joilla hän sitä käyttää. Tähän liittyy tietenkin myös vastuu kehittää osaamistaan. Opetusviraston on osattava perustella kaikki laitehankintalinjauksensa. Tässä ei nyt ole onnistuttu, jos kentältä kantautuu ääniä että laitelinjaukset sanellaan ylhäältä.

Vuoden 1994 opetussuunnitelma muistetaan siitä, että se antoi kouluille vapauden laatia itsensä näköiset opetussuunnitelmat ja vastuun niiden toteuttamisesta. Tämä pedagogisen vapauden aalto nosti huimasti koko opettajien ammattikunnan tietoisuutta opetussuunnitelmasta ja tavoitteiden asettamisesta. Digiloikassa on osattava ottaa oppia siitä hengestä, jolla opetusta tuolloin suunniteltiin. Se tarkoittaa vaativaa tasapainoilua keskitettyjen hankintojen ja tuen ja toisaalta paikallisen laite- ja toimintakirjon välillä. Sekä opettajien että viraston johdon on osattava ja uskallettava jättää ennakkoluulonsa ja heittäytyä mukaan digiloikkaan. Oppimista se vaatii kaikilta.

Taustaksi:

Vuodet 1986-1992 toimin Helsingin OKL:n tietotekniikan didaktikkona.
Vuosina 1992-1995 toimin Vantaan Hämeenkylän koulun rehtorina, jolloin digitalisoin koulun hallinnon ja johdin koulun opetussuunnitelmatyötä.
Vuosina 2001-2003 vedin hallinnon tietotekniikan osuutta Espoon opetustoimen tieto- ja viestintätekniikan kehittämisprojektissa.
Vuosina 1995-2014 olin vaihtelevalla panoksella vastaamassa koulun tieto- ja viestintätekniikasta Espoon yhteislyseon koulussa.
Nyt olen vapaa opetuksen asiantuntija. Viimeksi olen luotsannut Kosovon matematiikan opettajia nykyaikaisten oppimismenetelmien käyttöön. Nöyrimmästi käytössänne.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Onko Helsingissä puolipusikoita?

Kaupunkimaantieteen professuuria hallussaan pitävä Mari Vaattovaara lausui haastattelussaan tänään (18.1.2016) kaikenlaista, mikä kenen muun tahansa suusta kuultuna olisi vain löysähköjä mielipiteitä. Minun silmääni tökkäsi pahasti tämä: ”Tiivistetään kaupunkia niiden puolipusikoiden paikalle, joita täälläkin on loputtomasti. Tilaa on.”

Vaattovaara ei ole ensimmäinen. Kun Raimo Ilaskivi valittiin Helsingin kaupunginjohtajaksi 1979, hän heti tuoreeltaan pääsi katselemaan pääkaupunkia helikopterista ja lausahti, että täällähän on vaikka kuinka paljon rakentamatonta (vihreää) maata. Eiväthän kaikki siitä silloin tykänneet, eikä se minustakaan ihan fiksulta tuntunut. Nämä kaiken maailman puolipusikot kun useimmiten osoittautuvat joksikin ihan muuksi, kun jalkautuu helikopterista tai Espoon huvilastaan katsomaan niitä lähietäisyydeltä. Suurin vihreä joutomaa on tietysti Keskuspuisto, mutta pienemmät vihreät kaistaleet ovat useimmiten paikallisesti korvaamatonta kaupunkiluontoa. Sellaisissa pöpeliköissä me lapsuuteni Maunulassa kuljimme nallipyssy kourassa. Lenkkeilijöille ne ovat tärkeitä. Pienikin metsä vaimentaa tieliikenteen melua tehokkaasti. Moni parhaista tuntemistani Helsingin lintupaikoista on näiden ilaskivien ja vaattovaarojen silmissä varmaankin arvottomia ojanvarsipensaikkoja. Kotiosoitteestani katsoen lähin rääseikkö on saanut olla muun muassa sarvipöllön pesäpaikkana.

Moni "puolipusikko" tuntuu myös olevan jonkinlainen Schrödingerin pusikko: jos puhuja ei halua rakennettavan jonnekin muualle, hän vetoaa siihen että joutomaita on vaikka kuinka paljon. Kun sitten jokin puoliksi metsittynyt peltosarka uhkaa jäädä rakentamisen alle, löytyykin yllättäviä luontoarvoja. Kun yleiskaavakeskustelussa nousi esiin rakentaminen Hämeenlinnaväylän itälaidalle, samat paikat olivat puhujasta riippuen joko motarinpenkkoja tai arvokas osa Keskuspuistoa.

Oikeasti Helsingissä ei ole "loputtomasti" rakentamista odottavia, arvottomia pusikoita. Niitä ei ole siksi, että aikaisempina vuosikymmeninä rakentamiseen on napsittu maata sieltä täältä, tontti kerallaan, ikään kuin raja ei koskaan tulisi vastaan. Juuri siksi nyt onkin löydettävä kaupunkibulevardien tapaisia uusia tapoja tiivistää kaupunkirakennetta. Juuri siksi ne esikaupunkien kaupunkimetsät ja jokien ja purojen varret ovat tärkeitä.

Niin että älkääpäs nakerrelko meidän pusikoitamme.