Lukkarinkoulun jälkimietteitä II: turvallinen koulu

Kevätlukukauden 2016 opetin valmistavaa luokkaa Espoossa. Oppilaani olivat 16-17-vuotiaita nuoria, jotka ovat vielä oppivelvollisuuden piirissä. Kahdestatoista nuorukaisesta kymmenen oli yksin maahan tulleita turvapaikanhakijoita.

Taustaltani olen ”matikanmaikka”. Kemiaa, fysiikkaa, matematiikkaa ja tietotekniikkaa vuodesta 1981. Ihan koko totuus tämä ei ole, sillä olen urallani ehtinyt myös kouluttaa ja ohjata niin aineen- kuin luokanopettajiakin Helsingin OKL:ssa ja kiertää maailmaa erilaisten koulualan kehittämisprojektien konsulttina. Siitä huolimatta valmistavan luokan opettaminen oli melkoinen hyppy tuntemattomaan. Tavoitteenahan oli saada nuoret oppimaan suomen kieltä ja tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja koulumaailmaan niin, että he voisivat mahdollisimman pian aloittaa varsinaisen koulunkäynnin. Miten opetan suomen kielen alkeita ilman tulkkia tai edes toista apukieltä, jota suurin osa oppilaista osaisi?

Selvisin. Opimme. Pian sain myös huomata, että tämä puoli vuotta osoittautuisi yhdeksi parhaimmista ja innostavimmista kokemuksistani koko opettajan urallani. Kesää kohti aloin myös hahmottaa, että moni hyväksi havaitsemani asia olisi sovellettavissa perusopetukseen millä tahansa oppilaskokoonpanolla.

Yksi: turvallinen oppimisympäristö.

Peruskoulu toi mukanaan kodittomat oppilaat. Sitä ennen niin kansa- kuin oppikoulussakin kaikilla oli oma luokka ja siellä oma pulpetti. Nyt yläkoulun oppilaat, jotka muutenkin ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa, vaeltavat pitkin koulua ja lojuvat käytävillä reppuineen ja takkeineen. Levottomuuteen vastataan säännöillä, järjestyksellä ja jos jonkinmoisilla kiusaamisen vastaisilla ohjelmilla. Me saatoimme sen sijaan perustaa kotiluokkaamme oman kotipesän. Toin luokkaan opettajainhuoneen vanhan vedenkeittimen ja laatikollisen ylijäämämukeja. Ostin omilla rahoillani teepusseja ja pikakahvia.

Tähän väliin takauma: omana lukioaikanani meillä oli parin vuoden ajan pieni, alle kahdenkymmenen oppilaan luokka. Me järkytimme jo silloin opettajakuntaa järjestämällä pulpetit uudelleen, koristamalla seinät ajan hengen mukaisilla julisteilla (Johnin ja Yokon alastonkuvan suostuimme ottamaan pois) ja muun muassa tuomalla luokkahuoneeseen vedenkeittimen ja kiinalaista mustaa teetä. Me viihdyimme, me valtasimme oppimisemme omistajuuden ja todennäköisesti venyimme parempiin tuloksiin. Huomaan nyt, että autoin oppilaitani rakentamaan itselleen samanlaisen pesän kuin meillä oli aikanaan.

Johtopäätös: myös yläkoulussa ja lukiossa pitäisi pystyä vähentämään päivän sirpaleisuutta. Jos edes puolet viikon oppitunneista olisi omassa kotiluokassa, jonka sisustamiseen oppilaat saisivat osallistua, oltaisiin monta askelta lähempänä aitoa oman oppimisen omistajuutta. Suurin osa koulussa käyttäytymistä koskevista säännöistä on turhia, jos oppilaat voivat ottaa enemmän vastuuta tekemisistään. Miksei voi juoda teetä tai kahvia samalla kun tutkii matematiikan harjoitustehtäviä tai keskustelee oppilastoverien kanssa ruotsiksi?

Jatkuu.