keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Lukkarinkoulun jälkimietteitä II: turvallinen koulu


Kevätlukukauden 2016 opetin valmistavaa luokkaa Espoossa. Oppilaani olivat 16-17-vuotiaita nuoria, jotka ovat vielä oppivelvollisuuden piirissä. Kahdestatoista nuorukaisesta kymmenen oli yksin maahan tulleita turvapaikanhakijoita.

Taustaltani olen ”matikanmaikka”. Kemiaa, fysiikkaa, matematiikkaa ja tietotekniikkaa vuodesta 1981. Ihan koko totuus tämä ei ole, sillä olen urallani ehtinyt myös kouluttaa ja ohjata niin aineen- kuin luokanopettajiakin Helsingin OKL:ssa ja kiertää maailmaa erilaisten koulualan kehittämisprojektien konsulttina. Siitä huolimatta valmistavan luokan opettaminen oli melkoinen hyppy tuntemattomaan. Tavoitteenahan oli saada nuoret oppimaan suomen kieltä ja tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja koulumaailmaan niin, että he voisivat mahdollisimman pian aloittaa varsinaisen koulunkäynnin. Miten opetan suomen kielen alkeita ilman tulkkia tai edes toista apukieltä, jota suurin osa oppilaista osaisi?

Selvisin. Opimme. Pian sain myös huomata, että tämä puoli vuotta osoittautuisi yhdeksi parhaimmista ja innostavimmista kokemuksistani koko opettajan urallani. Kesää kohti aloin myös hahmottaa, että moni hyväksi havaitsemani asia olisi sovellettavissa perusopetukseen millä tahansa oppilaskokoonpanolla.

Yksi: turvallinen oppimisympäristö.

Peruskoulu toi mukanaan kodittomat oppilaat. Sitä ennen niin kansa- kuin oppikoulussakin kaikilla oli oma luokka ja siellä oma pulpetti. Nyt yläkoulun oppilaat, jotka muutenkin ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa, vaeltavat pitkin koulua ja lojuvat käytävillä reppuineen ja takkeineen. Levottomuuteen vastataan säännöillä, järjestyksellä ja jos jonkinmoisilla kiusaamisen vastaisilla ohjelmilla. Me saatoimme sen sijaan perustaa kotiluokkaamme oman kotipesän. Toin luokkaan opettajainhuoneen vanhan vedenkeittimen ja laatikollisen ylijäämämukeja. Ostin omilla rahoillani teepusseja ja pikakahvia.

Tähän väliin takauma: omana lukioaikanani meillä oli parin vuoden ajan pieni, alle kahdenkymmenen oppilaan luokka. Me järkytimme jo silloin opettajakuntaa järjestämällä pulpetit uudelleen, koristamalla seinät ajan hengen mukaisilla julisteilla (Johnin ja Yokon alastonkuvan suostuimme ottamaan pois) ja muun muassa tuomalla luokkahuoneeseen vedenkeittimen ja kiinalaista mustaa teetä. Me viihdyimme, me valtasimme oppimisemme omistajuuden ja todennäköisesti venyimme parempiin tuloksiin. Huomaan nyt, että autoin oppilaitani rakentamaan itselleen samanlaisen pesän kuin meillä oli aikanaan.

Johtopäätös: myös yläkoulussa ja lukiossa pitäisi pystyä vähentämään päivän sirpaleisuutta. Jos edes puolet viikon oppitunneista olisi omassa kotiluokassa, jonka sisustamiseen oppilaat saisivat osallistua, oltaisiin monta askelta lähempänä aitoa oman oppimisen omistajuutta. Suurin osa koulussa käyttäytymistä koskevista säännöistä on turhia, jos oppilaat voivat ottaa enemmän vastuuta tekemisistään. Miksei voi juoda teetä tai kahvia samalla kun tutkii matematiikan harjoitustehtäviä tai keskustelee oppilastoverien kanssa ruotsiksi?

Jatkuu.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Lukkarinkoulun jälkimietteitä I


Reilut kymmenen vuotta sitten tein töitä Sri Lankassa. Työhuonekumppaninani oli Mr. Sterling Perera, eläkeläiskonsultti ja sikäläisen ”YTL:n” entinen johtaja. Sterling oli yksi sivistyneimmistä herrasmiehistä, joka minulla on ollut kunnia tuntea. Työskentelin Colombossa myös japanilaisen tiimin kanssa, ja se lienee johdattanut meidät joskus juttelemaan siitä, miten samanlainen pelkistetty estetiikka yhdistää japanilaisen taiteen, srilankalaiset temppelit ja antiikin Kreikan ihanteet.

Nämä Battaramullassa käydyt keskustelut palasivat mieleeni pääsiäisenä, kun tarjosin Afganistanista tulleille oppilailleni mämmiä. Samanak! Yllätys ja ilo tutun perinneruoan kohtaamisesta kaukana synnyinmaasta oli lähes käsin kosketeltavaa. Kävi nimittäin ilmi, että koko vanhan Suur-Persian alueella Kurdistanista Afganistaniin valmistetaan idätetystä vehnästä valmistettua uudenvuodenherkkua. Se uudenvuodenjuhla taas osuu kohtalaisella tarkkuudella yhteen meidän pääsiäisemme kanssa.

Klassinen estetiikka ja mämmi. Minulle ne ovat esimerkkejä siitä, että toisilleen kaukaiset maat ja kulttuurit ovat tosiasiassa monien ikivanhojen säikeiden yhdistämiä. Afganistan, jota moni nyt pitää takapajuisena pannumyssypäisten paimentolaisten maana, on vuosituhannet ollut yksi solmukohdista niillä kauppareiteillä, jotka ovat yhdistäneet Välimeren maat Intiaan ja edelleen kaukaisiin Kiinaan, Japaniin ja Ceyloniin. Niitä reittejä pitkin ovat kauppatavaran ohella kulkeneet myös ajatukset, tavat ja näkemykset kauneudesta, oikeudesta ja pyhyydestä.

Buddhan syntymän aikoihin Pohjois-Intia oli tiiviissä yhteydessä hellenistiseen maailmaan. Kun buddhalaisuuden pyörä alkoi kulkea eri ilmansuuntiin, se kantoi mukanaan muotokieltä, joka oli syntynyt idän ja lännen vuoropuheluna. Siten ei ole sattumaa, kuten me Sterling Pereran kanssa päättelimme, että se pyörä toi antiikista tutut puhtaat muodot myös Sri Lankaan ja Japaniin. Antiikin ihailu toi uusklassismin myös meille Suomeen, jossa sen vaikutukset voi nähdä vaikkapa Alvar Aallon arkkitehtuurissa.

Tämä tarina rönsyilee, ja sitä on yhtä vaikea pitää yhdessä siistissä kurssissa kuin kansojen ja kulttuurien liikkeitä Euraasian mantereella. En ole kuitenkaan unohtanut mämmiä. Pidän hyvin uskottavana, että idätetyllä viljalla on joskus maanviljelyksen alkutaipaleilla – paljon ennen antiikin Kreikan tai muinaisen Persian kulta-aikoja – ollut tärkeä merkitys hedelmällisyyden ja jälleensyntymän symbolina. Kenties sattumalta se on jäänyt elämään toisaalta Afganistanin samanakina ja Suomen mämminä, kun se muualta on unohtunut. Samaa syntymän ja kasvun teemaa toistavat pöytäkoristeina meidän pääsiäisruohomme ja persialaisen uudenvuoden vehnänoraat.

Suomalainen mämmi ja Sri Lankan valkoisina hohtavat dagobat ovat pintapuolisesti katsoen mahdollisimman kaukana toisistaan. Minulle ne kuitenkin kertovat siitä, että kaukaiset kulttuurimme ovat samaa punosta, jossa on monia yhdistäviä säikeitä.

Kiitos, lukkarinkoululaiseni. Avarsitte maailmaani enemmän kuin varmaan ymmärrättekään.