Luokallani on 10 Afganistanista ilman huoltajaa tullutta 16-vuotiasta turvapaikanhakijaa ja pari muuten vain Suomeen muuttanutta. Englantia osaa jollakin tavalla neljä tai viisi oppilasta, muiden kanssa Suomen kielen apuna on lähinnä näyttelijän- ja piirtäjäntaitoni. En ole aina ihan varma siitä, miten oppilaani oppivat suomea, mutta itse huomaan välillä käyttäväni koulupäivän jälkeenkin omatekoista selkosuomeani.
Kouluyhteisöön päästyämme olen voinut laajentaa oppimisympäristöämme hurjasti. Arjen inkluusio toteutuu jo siinä, että olemme käytävillä ja oppilasravintolassa niin kuin muutkin. Ilmiöpohjaisesti tutustuimme viime viikolla kaupassa asiointiin, keittiössä työskentelemisen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, kun leivoimme runebergintorttuja ja tutkimme niiden taustoja. Olemme pelanneet seurapelejä yhdessä tukioppilaiden kanssa. Pelasimme myös sisäfutista yhdessä kasiluokan tyttöjen kanssa sen jälkeen, kun poikani itse hoksasivat mennä muiden mukana välitunnilla saliin pallottelemaan.
Pari huomiota ja yksi niiden kirvoittama pohdiskelu:
Näkemykseni näistä nuorista toimeen tarttuvina, oma-aloitteisina ja vastuullisina yksilöinä vahvistuu. Runebergintorttuprojektimme vaikeimmaksi komponentiksi osoittautui kaupassa käynti (mikä näistä kymmenestä erilaisesta makeasta tuotteesta on reseptissä ja kauppalapussa tarkoitettua ”sokeria”?), mutta leipominen sujuikin sen jälkeen kuin vanhoilta tekijöiltä. Vastuullisuudesta kertonee parhaiten se, että puolet astioista oli jo tiskattu ennen kuin älysin ja ehdin siitä muistuttaa. Olen harvoin nähnyt yhtä aikaansaavia, yhteistoiminnallisia ja itseohjautuvia nuoria. Tortut tulivat mallikelpoisen kauniita ja herkullisia.
Sama toistuu, kun alamme opiskella musiikkia. Nuoret, jotka sanomansa mukaan eivät koskaan ole pitäneet kitaraa kädessään, tuottavat puolen tunnin ohjauksen jälkeen sointuja niin kuin tyhjää vain.
Toinen huomioni koskee opetusmateriaalia. Meillä saattaa olla maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta emme ole valmistautuneet nykyisen laajuiseen maahanmuuttoon. Suomalaiset oppikirjat ja digitaaliset materiaalit eivät tarjoa kovinkaan paljon kättä pidempää niille oppilaille, joiden suomen kielen taito on heikko. Oppikirjat ovat täynnään kivoja kuvia ja ties mitä tietolaatikoita, mutta tekstiä oikeasti tukevia kuvia vähän. Luonnontieteiden oppikirjoissa jonkinlainen kappalekohtainen sanasto ei olisi pahitteeksi. Alan vähitellen päästä hajulle siitä, millaista materiaalia suomen kielen opiskeluun on tarjolla, mutta etenkin hyvää digitaalista materiaalia voisi olla enemmänkin. Ei ole pitkän päälle mielekästä, että sama pyörä keksitään eri tahoilla uudelleen.
Ammatillisesti parasta on ollut se, että valmistavan luokan työtavat alkavat melkein itsestään vakiintua ilmiöpohjaisuuden suuntaan. Istumalla oppiminen ei olikin tuota tulosta, mutta näiden monitaitoisten nuorten kanssa tekemällä oppiminen sujuu. Kyse ei ole siitä, että suomea taitamattomien oppilaiden kanssa pitäisi toimia jotenkin eri tavalla. Eivät he vajaataitoisia ole. Pikemminkin saattaa olla niin, että kommunikaatio sujuu tavallisella luokalla näennäisen hyvin, kun opettajalla ja oppilailla on yhteinen kieli. Oppimisen kytkeminen luonnollisiin tilanteisiin ja ilmiöihin ynnä deweyläisittäin tekemällä oppiminen auttavat kaikkien oppimista.
Sitäpaitsi: tämä on kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti