torstai 9. tammikuuta 2014

Sote: Teoriasta, todellisuudesta ja muusta sellaisesta


Olen mukana Kuntaliiton sosiaali- ja terveystoimen luottamushenkilöverkostossa. Kuulostaa aika kamalalta, ja nimi ehkä kertookin jotain julkisen hallinnon monipolvisuudesta. Tästä näkökulmasta pysähdyin hetkeksi miettimään sote-järjestämislakia ja siihen liittyviä ongelmia.

Ensimmäinen havaintoni on, että  Suomessa on ainakin kolme sen verran erilaista maailmaa, että sama malli tuskin palvelee niitä kaikkia. Meillä on metropolialue, jonka kaikki kunnat ovat yksinäänkin vahvoja, mutta joka kaikilla muilla kuin kunnallisen elämän alueilla muodostaa yhden kokonaisuuden. Toiseksi meillä on melkein koko muu Suomi, jota yhdistää se, että vain harvat kunnat kykenevät yksinään rahoittamaan tai järjestämään peruspalvelut. Kolmanneksi on sitten pohjoisin Suomi, jossa asuu vähän ihmisiä, mutta jossa välimatkat ovat paljon pidemmät kuin muualla. Olisi paha virhe, jos nyt päädyttäisiin survomaan kaikki samaan järjestämismalliin.

Toiseksi huomaan, ettei minulle ole täysin selvää, mihin ongelmaan nyt haetaan ratkaisua. Miten uusi tapa järjestää sote-palvelut ratkaisee sen, että suomalaisten terveyserot ovat kasvaneet tuloerojen – lue: köyhyyden lisääntymisen vuoksi? Jos tämä ei ole vaikein ja tärkein sosiaali- ja terveysalan ongelma, niin mikä sitten?

Kolmanneksi jään miettimään, missä määrin olemme osanneet ennakoida, miten kansalaiset jaloillaan äänestävät. Samalla, kun me säädämme hallinnollisia raja-aitoja, ihmisten todellisuudessa kasvaa vapaa palveluihin hakeutuminen. Onko sote-palvelurakenteen uudistus jo valmiiksi vanhentunut?