keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Lakkautetaan loputkin terveysasemat?

Terveydenhoidossa ja sosiaalityössä ei oikeastaan ole muuta kuin lähipalvelua. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi me siis vuodesta toiseen joudumme puolustamaan lähipalveluja?

Organisaatioissa on yleensä tapana katsella asioita organisaatioiden näkökulmasta. Entä jos vaihdamme näkökulmaa ja katsomme asioita kaupunkilaisen suunnasta? Silloin huomaamme heti, että meitä on moneksi. Vuodepotilaalle palvelut tuodaan vuoteeseen. Pienten lasten kanssa neuvolaan mennään räntäsateessa rattaita työntäen, jolloin on kohtuullista vaatia lyhyttä kävelymatkaa tai ainakin vaihdotonta joukkoliikennekyytiä. Toisaalta minä, joka kesäkeleillä poljen 30 kilometrin työmatkat mennen tullen, pystyn tarvittaessa hakemaan palvelut kauempaakin.

Helsingissä on edessä sosiaali- ja terveysviraston palvelupisteiden (kauhistus, mitä jargonia, mutta ei voi nyt mitään) tarkastelu. Edelliset terveyslautakunnat ovat päättäneet, että pyrimme muodostamaan 4-6 suurempaa pääterveysasemaa ja joukon pienempiä, joilta ei saisi ihan kaikkia lisäpalveluita. Tämä asetelma menee nyt aika perusteellisesti uusiksi, koska vuoden alusta sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen palvelut yhdistettiin. Jotta yhdistäminen ei jäisi pelkäksi organisaatioitten laatikkoleikiksi, sen täytyy näkyä myös kaupunkilaisten saamissa palveluissa.

Palaan otsikkoon, joka kenties sai sinunkin uteliaisuutesi heräämään.

Toivon, että ”terveysasemat” jäävät pian historiaan. Yhdistetyt sosiaali- ja terveyspalvelut edellyttävät uudenlaisia palveluasemia,-keskuksia tai –pisteitä, millä nimellä niitä sitten halutaan kutsuakin. (Hyvinvointiasema? Peruspalvelukeskus?) Tavoitteena on yhden luukun periaatteeksi kutsuttu palvelu, jossa kaupunkilaisen ei tarvitse yrittää keksiä, mihin toimipisteeseen ja millaisen kyltin äärelle hänen milloinkin on hakeuduttava.

Tämän pidemmälle en nyt halua viedä ajatusta siitä, millaisia asemia me tarvitsemme, saati sitten sitä missä niiden pitää sijaita. Ennen palveluverkkotarkastelua tulee selvittää, millaisia palveluja kaupunkilaiset tarvitsevat. Ensin on tarkkaan pohdittava, mitä ja kenelle on syytä tuottaa lähipalveluna, minkä palvelujen äärelle voi matkustaa kauemmaksikin, mikä on kotipalvelujen sisältä ja mitä kehitetään itsepalveluna. Vasta sitten on mielekästä lähteä sijoittelemaan näitä palveluja kaupunginosiin ja kortteleihin.

Jotain varmaa kuitenkin voi sanoa. Ensiksi uskallan suorastaan luvata, että lähipalvelut eivät Helsingissä karkaa mihinkään. Jo nyt suunnitelmissa ovat ainakin neuvoloitten ympärille kehitettävät perhekeskukset ja nuorten asioihin keskittyvät nuorisoasemat. Toiseksi on varmaa, että ”täyden palvelun taloja” voi olla vain muutama, hyvien liikenneyhteyksien äärellä. Kolmanneksi on pakko myöntää, että olemassa olevat tilat kahlitsevat. Ei ole realistista ajatella, että polkaisisimme tyhjästä joukon uusia ja upeita sote-asemia, joten suurin osa toimipisteistä todennäköisesti jatkaa hyvän aikaa niin kuin ennenkin.

Uudenlaisen palveluajattelun siemen on jo kylvetty Kalasatamaan, jonne valmistuvan sosiaali- ja terveysaseman palvelut on tarkoitus suunnitella palvelumuotoilun keinoin. (Se on hyvä tekniikka, jota en kuitenkaan tässä ryhdy selittämään) Seuraava suuri haaste on keskustan palveluasema, jonka tulee olla mahdollisimman ydinkeskustassa ja jonka on palveltava mahdollisimman kattavasti.

Jos tämän sijaan juutumme keskustelemaan siitä, kuinka monta terveysasemaa Helsingissä on ja missä ne sijaitsevat, hukkaamme ainutlaatuisen tilaisuuden uudistaa radikaalisti kaupunkilaisten sosiaali- ja terveyspalvelut. Siksi meidän on lakkautettava kaikki terveysasemat – ainakin mielikuvissamme. Vain sillä tavoin turvaamme laajat lähipalvelut.