tiistai 25. syyskuuta 2012

Hiljaisuuden vyöhykkeet

Porvoolainen vihreä ehdokas Michael Perukangas ylistää uusimmassa blogissaan tiheitä kaupunkimetsiä, jotka tutkimusten mukaan lieventävät stressiä. Jokainen, joka metsissä ylipäätään viihtyy, tunnistaa varmaan tämän. Metsä ei ole "oikea metsä", jos siellä kulkiessa joutuu katselemaan puiden välistä pilkahtelevia taloja tai kuuntelemaan viereisen autotien murinaa. Koolla on hämmästyttävän vähän väliä, sillä eihän metsää puilta näy, jos niitä on tarpeeksi.

Tärkeää tässä on hiljaisuus. Silmänsä voi aina ummistaa, ja kävellessäänkin voi kohdistaa katseensa miellyttäviin yksityiskohtiin. Melulta sen sijaan ei pääse pakoon. Oppimista koskevissa tutkimuksissakin on lähes kaikenlaisen hälyn rauhallista klassista musiikkia myöten todettu heikentävän keskittymiskykyä - ainoa poikkeus on luonnonäänimaisema, jossa tuuli suhisee, laineet liplattavat ja linnut laulavat.

Kaupunkisuunnittelussa on vähitellen hyväksytty ajatus viherkäytävistä. Niin ihmiset kuin cityeläimetkin tarvitsevat enemmän tai vähemmän luonnonvaraisia käytäviä, joita pitkin voi kulkea viheralueelta toiselle. Rakentamisen ja liikenteen saartamaksi joutuminen voi käydä lähimetsälle kohtalokkaaksi.

Samalla tavoin voisimme vaatia pakollisia hiljaisuuden käytäviä. Helsingin vahvuuksiin maailman metropolien joukossa kuuluu vielä se, että meillä on hiljaisia alueita. Keskuspuiston sydämessä ei talvella kuulu juuri muuta kuin aukeavien käpyjen napsetta. Ainakin vielä jokin aika sitten Malminkartanon täyttömäen kupeella oli "hiljaisuuden laakso",  jonne Vihdintien melu tai muu kaupunkihäly ei kuulunut. Moni kaupunkilainen tuntee oman pikku paratiisinsa, jonne voi vetäytyä pois maailman melskeestä. Miksipä nämä pikku keitaat eivät voisi muodostaa aivan virallisesti tunnustettua verkostoa, jota ei rakentamisella tai liikennejärjestelyillä saa rikkoa?

Minä olen valmis ajamaan tätä niin vaaleissa kuin niiden jälkeenkin. Oletko mukana?

lauantai 15. syyskuuta 2012

Tietotekniikan käenpojat

(Julkaistu HS:n mielipidesivulla 16.9.)

Keskustelu terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tietojärjestelmistä kiehuu nyt kuumana. Onkin miellyttävää lukea välillä sellainen asiallinen ja rauhallinen mielipide, jonka HUS:n hallintoylilääkäri Lasse Lehtonen kirjoitti (HS 12.9.). Tarvitaan uudet järjestelmät, joilla pystytään vastaamaan muuttuvan toiminnan uusiin vaatimuksiin.

Lehtosen päättelyssä on kuitenkin yksi perusoletus, jonka haluan kyseenalaistaa. Erilaiset tietojärjestelmät tuntuvat olevan käenpoikien joukko, joka nielee resursseja aivan niin paljon kuin sille annetaan – ja pyytää heti lisää. Nyt on tuhannen taalan paikka kyseenalaistaa tämä kehitys. Vastaavat summat huonosti toimivista palveluista eivät menisi läpi millään muulla julkisen sektorin osalla. Perusteluksi ei riitä, että nykyisten järjestelmien kokonaiskustannukset ovat samalla tasolla. Kustannustaso on saatava alas, jotta terveydenhoito ja sosiaalitoimi pystyvät tulevaisuudessakin palvelemaan kansalaisia IT-firmojen sijaan.

Keskitetty tietojärjestelmä soveltuu (jos kaikki menee hyvin) palvelemaan toimintoja, jotka tunnetaan hyvin ja joita tukee hyvä laatujärjestelmä. Nyt ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten palvelut on muutaman vuoden kuluttua järjestetty ja miten kansalaiset niitä käyttävät. Voisimmekohan  ryhtyä toteuttamaan tietojärjestelmäremonttia vähän kerrallaan ja asteittain tarkentaen? Kun Suomessa on kenties maailman tihein IT-alan osaamiskeskittymä, olettaisi että se kykenisi vastaamaan haasteeseen. Tällä lähestymistavalla toivottavasti saataisiin käsistä karkaava hintakin kuriin.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Suutarila vai Kivinokka?

Suutarilan ala-asteen koululla oli viime viikolla tiedotustilaisuus. Näille kulmille kun suunnitellaan 80 mökin siirtolapuutarha-aluetta. Ei varmaan ollut kenellekään paikalla olleelle yllätys, että suurin osa puheenvuoron käyttäjistä vastusti hanketta, jotkut hyvinkin kovin sanoin.

Siirtolapuutarha-aluetta ehdotetaan rakennettavaksi Keravanjoen rannan ja Kiertotähdentien väliselle viheralueelle, jossa nyt on puutarhapalsta-alue ja paikallisesti tärkeänä pidetty kuusimetsikkö. Suunnittelijat ovat olleet selvästikin hikisen urakan edessä - eivätkä kaupunkilaisille esitetyt vaihtoehdot aivan mahdottomia ole.

Kovin ahtaaseen paikkaan ja lähelle olemassa olevaa asutusta tätä siirtolapuutarhaa kuitenkin esitetään. Asettuivatpa mökit maisemaan miten sulavasti tahansa, niin liikenneongelmilta ei oikein voi välttyä, enkä oikein keksi miten markkinoisin siirtolapuutarhan juhannusgrillijuhlia positiivisena elämyksenä niille, joiden takapihalla niitä vietetään. Kelvollista suojavyöhykettä kun näille aareille ei saa mahtumaan. En kaikkineen oikein lämpene Suutarilan siirtolapuutarhalle.

Kovin vaikeaa minun on hahmottaa, minne muuallekaan Helsingissä saisi ongelmitta mahtumaan uuden siirtolapuutarhan. Joitakin vuosia sitten olin aktiiviketjussa mukana torppaamassa Malminkartanoon, Mätäjoen mutkaan kaavailtua mökkikylää. Sillä kertaa naapurit eivät olisi menettäneet jokinäköalaansa, mutta historiallisestikin arvokas maisemakokonaisuus olisi menetetty. Tilaa oli vielä silloin, kun Talin, Vallilan tai Pakilankin siirtolapuutarhoja rakennettiin. Nyt sopivia alueita on etsittävä metropolialueen laidoilta - jolloin menetetään se perusidea, että siirtolapuutarhan paikka on kaupungissa ja autotta tavoitettavissa.

Kumma kyllä samaan aikaan kun uusia siirtolapuutarhoja yritetään väkisin puristaa kaupunkiasutuksen lomaan, olemassa olevaa ja elävää aluetta Kivinokassa uhataan rakentamisella. Helsingistä taitaa puuttua johdonmukainen siirtolapuutarha- ja viljelypalstapolitiikka.

Kivinokka kyllä. Suutarila - ehkä sittenkin ei.