Matsutake!

Sienestin sunnuntaina Nuuksiossa. Herkkutattien ja kehnäsienten aika näytti olevan jo menossa ohi, ja suppilovahverot olivat vasta nousemassa. Sienisaalis tuli kohtalainen, mutta kylki vääränä ei tarvinnut reppua ja koria kantaa kotiin niin kuin parhaana tattiaikana.

Kun sieniä oli (suhteellisen) harvakseltaan, minulla oli aikaa tutkimusmatkailuun sellaisissa kansallispuiston kolkissa, joihin en ollut aikaisemmin poikennut. Poluttomassa umpimetsässä oli hauska hortoilla. Kostea, mutta vielä lämmin varvikko jousti pehmeänä varpaitten alla. Pian tutkimusmatkailu palkittiin. Sammalikosta vanhojen kuusien alta kohosi pieni ryhmä sieniä - mutta valtavan kokoisia. Poimin varovasti niistä parhaan, sen joka ei vielä tuntunut toukkaiselta, ja aavistus alkoi hiipiä tajuntaani. Sienestä lähtevä mausteisen makea tuoksu vahvisti epäilystäni: olisikohan tämä lopulta japanilaisten jumaloima matsutake, tuoksuvalmuska?

Kiinteämaltoinen sieni suostui kulkemaan sienikorissa kokonaisena kotiin, missä pääsin varmistamaan määrityksen. Uskomaton tuoksu seurasi minua koko kotimatkan.

Tänään oli aika valmistaa matsutake. Päädyin valmistamaan sen japanilaishenkiseksi risotoksi, joka tuli - anteeksi itsekehu - taivaallisen hyvää. Siltä varalta, että joku muukin löytää kankaalta tuoksuvalmuskan, annan reseptini yhteiseksi omaisuudeksi.

Valmistin perusrisoton. Koska valmuskan jalka osoittautui toukkaiseksi, korvasin sen jääkaapissa vuoroaan odottaneella herkkutatin jalalla. Siis:

1 matsutake
kylmäpuristettua oliiviöljyä
6 dl luomukasvislientä
1 dl sakea
10-15 rosmariinin lehteä
sienen jalka tulitikun kokoisina ja muotoisina paloina
3 shalottisipulia (tai pieni sipuli)
3 hengen annos risottoriisiä (katso annosteluohje paketista)

matsutaken lakki kuutiosenttimetrin paloina
lisää oliiviöljyä
nokare luomuvoita
suolaa, mustapippuria

luomuparmesaania

Kuullotin karkeasti silputun sipulin ja sienen jalan valurautapadan pohjalla oliiviöljyssä, kunnes ne alkoivat saada hiukan väriä. Lisäsin riisin ja rosmariinin ja kuullotin vielä minuutin verran. Kaadoin saken pataan ja hämmensin, kunnes neste oli haihtunut ja imeytynyt, sitten lisäsin kuuman kasvisliemen. Tapanani on ensin valmistaa liemi kuumalla levyllä ja sitten nostaa pata kuumenemaan. Kun kaikki ainekset on mitattu ja esivalmisteltu, risoton kokoaminen käy sukkelasti. Nostin kannen padan päälle ja haudutin risottoa alimmalla lämmöllä parikymmentä minuuttia.

Sillä välin kuumensin paistinpannussa oliiviöljyn ja voin vaahtoavaksi ja lisäsin pannuun sienen kuutioidun lakin. Kuumensin ensin voimakkaasti, jotta ylimääräinen neste haihtui nopeasti, sitten haudutin sienet miedollä lämmöllä kypsiksi ja vaalean ruskeiksi. Maustoin suolalla ja rouhitulla mustapippurilla.

Juuri ennen tarjolle tuomista kaadoin sienet muuten valmiin risoton päälle ja nostelin kokonaisuutta hiukan puuhaarukalla, niin että riisi sai kuohkeutta ja sienet sekoittuivat siihen. Pääosa sienistä sai kuitenkin jäädä selvästi risoton pinnalle. Tarjosin risoton perinteiseen tapaan parmesaanilastuilla höystettynä.

Valmiissa matsutakeruoassa sienen lähes hajusaippuamaisen dominoiva tuoksu oli väistynyt ja muuttunut täyteläisen makeaksi ja aromaattiseksi sienen mauksi. Tuoksuvalmuska nousee tämän kokemuksen perusteella ehdottomasti ruokasienten eturiviin - sinne, missä entuudestaan ovat jo herkkutatti, mustavahakas, huhtasieni ja aito tryffeli.

Kun tämä blogi on tarkoitettu ensisijaisesti poliittiseksi, niin loppuun on saatava jokin opetus. Se voisi olla vaikka sellainen, että suomalaisesta sienimetsästä jokainen, yhteiskuntaluokkaan katsomatta, saa terveellisen ja mieltä tyynnyttävän liikunnan lisäksi myös ilmaiseksi herkkuja, joista Michelin- tähditetyistä ravintoloistakin saa etsiä. Minun reseptissäni kummittelevat luomuvoi, kylmäpuristettu oliiviöljy, sake ja shalottisipuli. Näistä viimeinen, se sipuli, on itse kasvattamaani eikä siis ylellisyyttä, ja ne muutkin voi vallan hyvin korvata halvemmilla raaka-aineilla. Parhaat sienemme ovat sellaisenaan niin maukkaita, ettei niiden makua kannatakaan jyrätä liialla voilla tai kermalla. Voisin hyvin kuvitella, että matsutakesta tulisi herkullista vaikkapa broilersuikaleiden kanssa vokattuna - tai ihan sellaisenaan paistettuna ja kauden perunoiden kanssa tarjottuna. Voimakkaan makuista sientä ei edes tarvita paljon antamaan ateriaan tukevuutta. Tämäkin risotto valmistettiin yhdestä ainoasta sienestä.

Nyt harmittaa vain yksi asia: en varmaankaan kovin helposti enää löydä takaisin samaan paikkaan tarkistamaan, nouseeko matsutake ensi kesänäkin. Tuleepahan toisaalta sitten tutkittua sekin metsän kolkka tarkemmin.

Puoluekokokselle: Lähiöpolitiikkaa tarvitaan

Onko Suomi jakautunut kaupunkiin – jossa jyräävät limetinvihreät cityälyköt – ja maaseutuun, jossa metsänvihreät luonnonsuojelijat yrittävät murtaa vanhan maalaisliittolaisen ylivallan?

Kun Eino Poutiainen kiersi pappamopollaan rakentamassa SMP:lle äänivyöryä vuonna 1970, tuo jako olikin totta ja unohdettu kansa asui maaseudulla. Vuonna 2011 Timo Soini kuitenkin tavoitti tämän päivän unohdetun kansan kaupunkien lähiöistä, ostareilta, ABC-Suomesta.

Vuoden 2011 vaalien ratkaisutaistelut käytiin suurelta osin lähiöissä. Niillä kentillä vihreät olivat surkeasti alakynnessä. Kun palautamme kannatuksemme ja käännämme sen nousuun, on lähiö-Suomen kansa otettava aivan uudella tavalla huomioon. Ei ole yhtään järkisyytä, miksei se onnistuisi. Meidän perustulomallimme on kiistattomasti paras keino parantaa unohdetun kansan elämää niin Jakomäessä, Hervannassa kuin Varissuolla.

Meidän nyt vakavissamme saatava linjamme näkymään lähiöiden ostareilla. Vihreiden nousuun tarvitaan aktiivista lähiöpolitiikkaa.

Monta vaaraa liikenteessä -pyörätiellä

Vaara 1: Bensaa suonissa

Tämä vaara henkilöityy mieheen (yleensä), jonka maailmankuvaan ei mahdu muulla kuin polttomoottorivoimalla liikkuva ihminen. Hän ei yksinkertaisesti näe pyöräilijöitä, vaan tulee risteyksiin niin kuin meitä ei olisi olemassa. Häntä kannattaa varoa silloinkin, kun hänen autonsa ei liiku. Vanha konsti pyydystää pyöräilijöitä on läväyttää auton vasen etuovi auki juuuri ohittavan pyörän kohdalla.

Vaara 2: Et tu, Brutae

Tätä vaaraa edustaa varhaisessa keski-iässä oleva mies (oikeastaan edellisen lajin muunnos), joka on hankkinut hyvän kunnon ja kalliin pyörän. Kun säät keväällä lämpenevät, hän suuntaa pyörätielle, missä hän onnistuu kaahaamaan lähes yhtä hengenvaarallisesti kuin bensaversio autollaan. Tyypillistä öykkärikäytöstä on ohittaminen mutkaisella pyörätiellä täysin piittaamatta vastaantulevasta pyöräliikenteestä. Jalankulkijat ovat hänelle käteviä pujottelukeppejä.

Vaara 3: Nokian zombie

Hän voi näyttää lähes miltä vain: tavallista hiukan hitaammin ajava pyöräilijä, koiranulkoiluttaja, yksinäinen jalankulkija, kaverinsa kanssa kulkeva nuori, lastenrattaita työntävä äiti... Yhdistävä tekijä on puhelin. Tämä zombie onnistuu ihmeen kaupalla etenemään pyörätiellä, mutta kännykkään puhuminen viekin lopun energian niin, että ympäröivän maailman tarkkailu ei onnistu. Kun hänen tapaansa edetä vielä kuuluvat äkilliset ja yllättävät sivusyöksähdykset, täytyy hänet ohittaa todella varovasti.

Vaara 4: uushuterikot

Tämän kevään muotipyörä on värikäs Jopo. Sitä ajaa yleensä nuori, jolla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, että liikenteessä olisi jonkinlaisia sääntöjä. Tai että on olemassa sellainen asia kuin "liikenne". Uuden Jopon ohjaustanko on jostain muotoilutieteellisestä, mutta fysiikalle tuntemattomasta syystä sellainen, että pyörä yliohjautuu varmasti. Kun säädöt vielä ovat mitä sattuu, nuoren pyöräilijän ajotaidot keskeneräiset ja vauhti sellainen, että kaverin (joka ajaa vieressa samanlaisella, mutta eri värisellä Jopolla) kanssa ehtii jutella, on meno sellaista huteraa vaappumista että hirvittää. Uushuterikko on usein samalla myös Nokian zombie. Miksi ihmeessä niille, joiden ajotaito on kaikkein heikoin, vartavasten tehdään kaikkein hankalimmin ohjattavat pyörät?

Vaara 5: Kunnallinen kuoppavarasto

Jokaisella kunnalla on hallinnassaan vakiomäärä kuoppia. Koska niitä on muuten hankala varastoida, ne sijoitetaan pyöräteille. Alueellisen tasa-arvon minissä näitä kuoppia siirrellään niin, että kevään koittaessa on aina yhtä jännittävää lähteä tutuille reiteille. Siellä, missä piti olla sileää asfalttia, onkin nyt metrin kantiinsa oleva teräväreunainen sepelikkö, josta asfaltti on leikattu pois. Tai sitten routiva maa on valunut pinnoitteen alta pois niin, että keskellä pyörätietä on pyöreä kuoppa. Olettaisi, että kun asfaltti kuoritaan tarkoin rajatuilta kohdilta pois, siihen valettaisiin pian uusi. Eipä vain valetakaan: se hartaasti timanttileikattu aukko saattaa olla paikallaan parikin vuotta, unohtuneena kuin muinaisten faraoiden hauta.

Vaarojen tyypitystä voisi jatkaa. Jokainen pyöräilijä tuntee muutaman lisää.

Pikkupurtavaa vaalivalvojaisia odotellessa

Ehdin piipahtaa helsinkiläisten ruokaharrastajien pyhätössä, Hakaniemen hallissa. En nyt luettele, mitä sieltä lähdin hakemaan, vaan kimmokkeena tähän pakinaan on se, mitä tuli mukaan heräteostona.

Norsseja. Puoli kiloa tuoreita norsseja.

Norssi eli kuore on pieni, kelmeän silakan näköinen lohikala, joka keväisin nousee rannikolle kutemaan. Raakana se tuoksahtaa voimakkasti kurkulta. Melkein vegaaninen kala, toisin sanoen.

Perkasin norssit samoin kuin muikut: pää pois ja suolia sen verran kuin pään mukana tulee. Vatsan jätin ehjäksi, ja sisään jäi herkullinen, vaaleankeltainen mäti. Ladoin peratut muikut pieneen lasivuokaan ja ripottelin sekaan vähän karkeaa suolaa, vastajauhettua mustapippuria ja pari reilua hyppysellistä tuoretta rosmariinia. Kaadoin päälle reilun kaupan valkoviiniä niin, että kalat melkein peittyivät, ja viimeistelin reilulla lorauksella luomuoliiviöljyä.

Kypensin kaloja 175-asteisessa uunissa pari tuntia. Kypsien kalojen selkäruoto ja pyrstöevät ovat pehmenneet - ihan niin kuin kaupan sariineissa.

Aivan oikein, tästä tuli norssisardiineja. Hyvää normiruokaa vaalivalvojaisiin! Suosittelen nautittavaksi ruisleivällä, majoneesilla höystettynä. Kumpaakin saa hyvänä luomuversiona. Nämä sardiinit eivät hirveän kauan säily, mutta vaalisunnuntai onkin jo aika lähellä.

Sitten vain hyvää vaalitulosta odottamaan. "Hyvän" saa jokainen määritellä itse, tämähän on nyt ruokablogi eikä makuasioista kiistellä.

Sielu kananlihalla

Kuljin Kolmen sepän patsaan ohi. Niin kuin vaalien alla yleensä, aukio oli mökkejä ja vaalityöntekijöitä mustanaan. Kun vielä keltaisten kassien kanniskelijoita valui tasaiseen tahtiin sporakiskojen yli (siitä Helsingin vilkkaimmasta kadunylityspaikasta, jossa EI ole suojatietä), tunnelma oli aika vilkas.

Vanhan seinustalla oli poikkeava näky: kaksi nuorta miestä seisoi asennossa ja vakavailmeisenä kannattelemassa nuoren kokoomusehdokkaan kasvokuvalla varustettua banderollia. Olen nähnyt samat banderollit aikaisemminkin. Nyt oivalsin, mikä sen näkemisessä saa ihoni kananlihalle: asetelma oli kuin suora kopio Tukholmassa näkemästäni performanssista. Muutamana alkusyksyn lauantaina olen katsellut Medborgarplatsenilla ruotsalaisia nationalisteja, patriootteja, uusnatseja, millä nimellä he itseään sitten kutsuvatkaan, jotka ovat samalla tavalla seisseet asennossa, hymyttömin ilmein, omaa mustanpuhuvaa lippuaan kannatellen.

Mikä saa nämä arjalaisen oloiset nuoret miehet seisomaan banderollinsa kanssa autistista uhmaa ilmaisevin kasvoin?

Olen huolissani maahanmuuttajien ja ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten vastustamisesta. Avoimen tai peitellyn rasistiset rähjäämiset eivät herättäne enää erityistä huomiota lähiöpubien nurkilla. Jotenkin olen kuitenkin koettanut itselleni selittää sen turhautuneen lähiökansan purnaamisena edes jostakin, kun politiikasta ei muuten tunnu saavan otetta. Vielä paljon huolestuttavampaa on kuitenkin nähdä, miten nuoret, koulutetut ja oletettavasti ihan fiksut ihmiset alkavat pitää kansanryhmiin kohdistuvaa syrjintää normaalina ja tavoiteltavana. Perussuomalaisten nousuun ovat kaikki puolueet Vihreitä ja kenties Vasemmistoliittoa lukuunottamatta vastanneet vähentämällä ymmärrystään vähemmstöryhmiä kohtaan. Persuistuneet, voisi sanoa.

Nyt olemme sitten saaneet katukuvaan nämä vakavailmeiset arjalaisnuorukaiset. Valtapuolue Kokoomuksen siipien suojassa.

Rasismille ja vähemmistöjen sortamiselle on sanottava tiukka ei. Nyt niin kuin aina. "Kansallismielisyys" on uskallettava torjua ennen kuin banderolleja piteleville nuorille miehille ilmestyvät käsivarsinauhat - tai univormut.

Fukushiman opetuksia

Japanin maanjäristys, sitä seurannut tsunami ja lopulta Fukushiman ydinreaktoreiden epäonniset vaiheet ovat pitkästä aikaa kauheinta, mitä olemme saaneet uutisvirrasta seurata. Koko tapahtumasarja on kuin Risto Isomäen käsikirjoittamasta ja Miyazakin tuottamasta elokuvasta - ilman Miyazakille ominaista lämpöä ja uskoa elämään.

Ydinvoiman käytöstä olemme oppineet kaksi isoa asiaa.

Niin tämä turma kuin aikaisemmatkin ydinvoimalaonnettomuudet osoittavat riittävän vakuuttavasti, että onnettomuuden seuraukset ovat AINA vakavampia kuin ennakkoon on arvioitu ja mihin eon ennalta varauduttu. Tähän huomioon littyy se sivuhuomio, että onnettomuus on joka kerta tapahtunut tilanteessa, johon ei (nähtävästi) ole varauduttu. Kukaan ei osannut arvata, että Tshernobylin voimala toheloidaan nurin. Hämmästyttävää kyllä, japanissa ei ole osattu varautua siihen, että Tyynen meren tulirenkaan alueella sattuu voimakas maanjäristys.

Vakava ydinturma voi tapahtua aivan muun mullistuksen yhteydessä. Skenaarioissa on aivan oikein koetettu ottaa huomioon sodat, terroristihyökkäykset, maanjäristykset ja hirmumyrskyt. Siteä vain ei tunnuta oivalletun, että se vakava luonnonmullistus tai muu ulkoinen tekijä, joka laukaisee ydinturman, vie jo sellaisenaan vauraankin kansakunnan voimavarat. Maanjäristyksen ja tsunamin vahinkojen korjaaminen venyttää Japanin tasoisen yhteiskunnan voimat äärimmilleen. Hiukankin tämänkertaista vakavampi ydinonnettomuus kävisi silloin yhteiskunnalle ylivoimaiseksi.

En halua edes arvailla tuhoja, jotka vuoden 2004 veroinen tsunami olisi Japanissa aiheuttanut.

Strömsössä ydinvoima voisi olla ihanteellinen energiaratkaisu. Me vain emme elä siellä. Kukaan meistä.

Tietotekniikka kuuluu kaikille

Kalle Juuti kirjoittaa tieto- ja viestintätekniikan opetuksesta koulussa (Vieraskynä 7.2.) Hän kiinnittää huomiota tärkeään asiaan: nuoret oppivat tietotekniikkaa sattumanvaraisesti, epäsystemaattisesti ja yrityksen ja erehdyksen kautta.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin Juutin edeltäjänä käynnistämässä tietotekniikan opettajien koulutusta Helsingin yliopistossa. Tilanne oli silloin aivan toinen kuin nyt: tietokoneet olivat juuri tulleet kotien, koulujen ja konttorien työpöydille eikä juuri kenelläkään ollut käytännön kokemusta siitä, mihin niitä tulisi käyttää tai miten niiden käyttöä tulisi opettaa. Ohjelmisto oli varsin vaatimatonta 2010-luvun mittapuun mukaan – eikä Internetistä tai mobiiliviestinnästä ollut vielä aavistustakaan.

Silloin valitsimme etenemisstrategian, jossa tietotekniikka tuotiin valinnaisaineeksi yläasteille ja kaikki opettajat pyrittiin saamaan jonkin tasoisen tietotekniikan opetuskäytön koulutuksen piiriin. Idealistisena päämääränä oli tietotekniikan integroiminen kouluopetukseen. Ajattelimme, että 2000-luvulla tarvitaan lopulta tietotekniikan didaktiikkaa yhtä vähän kuin 1980-luvulla lyijykynän pedagogiikkaa.

Ei se sittenkään mennyt niin kuin Strömsössä. Tietokoneet ovat arkipäiväistyneet, ja mobiiliviestintä on läpäissyt yhteiskunnan tavalla, joka olisi kaksikymmentä vuotta sitten ollut mahdoton ennustaa. Kouluopetusta tarkkailemalla sitä ei kuitenkaan uskoisi. Aivan liian monen oppilaan taidot riittävät juuri ja juuri artikkelin tulostamiseen Wikipediasta, ja aivan liian moni älytaulu saa toimia kalliina piirtoheittimenä. Vielä vuosituhannen vaihteessa kehiteltiin kunnianhimoisia tietostrategioita opettajien taitotasoineen, mutta viimeiset kymmenen vuotta tunnutaan jo liu’utun samalla vauhdilla ilman uusia panostuksia opettajien didaktisiin taitoihin.

1980-luvun visioista lähimpänä toteutumistaan on ajatus koulusta avoimena oppimisympäristönä. Internet avaa tiedon väylät kaikkialle, sikäli kuin tietokoneluokkaan pääsee ja suodatinohjelmat sallivat. Avoin Internet-ympäristö on samalla haaste, johon emme toistaiseksi ole osanneet vastata. Edellisellä vuosituhannella koneella oli muutama hyötyohjelma ja kenties jokunen kömpelö peli, joten tylsäänkin tehtävään oli helppo keskittyä. Nyt opettaja joutuu kilpailemaan pelisivustojen, iltapäivälehtien ja sosiaalisen median kanssa, jotta opetustuokiosta tietokoneiden ääressä saataisiin irti muutakin kuin viihdearvoa. Opetus uhkaa ajautua lumepuuhasteluksi, jonka hyöty oppimiselle muuttuu helposti miinusmerkkiseksi: niin käy, jos ainut oppilaan oppima asia on harhainen käsitys hänen omista tietoteknisistä taidoistaan.

Juutin huomioista tärkein on se, että nuoret joutuvat käytännössä opettelemaan tietotekniset perustaitonsa itse. Se tarkoittaa raadollisesti sitä, että tässäkin suhteessa yhteiskunta eriarvoistuu. Se, mitä koulussa opitaan, riippuu siitä, mitä kotona on opittu. Jos kotoa ei saa tukea tietotekniikan systemaattiselle oppimiselle, ei sitä ole luvassa koulussakaan. Tietotekniset taidot uhkaavat keskittyä hyvin koulutetuille ja hyvin toimeen tuleville.

Tietotekniikan perustaitojen ja -käsitteiden oppiminen tulee taata jokaiselle nuorelle. Se ei ole mahdollista ilman siihen varattuja oppitunteja ja tarkoin mietittyjä oppisisältöjä. Se ei ole mahdollista ilman toisaalta kaikkien opettajien didaktisten taitojen jatkuvaa päivittämistä ja toisaalta tietotekniikan aineenopettajien kouluttamista. Olisiko nyt oikea hetki tarttua asiaan, kun vaalit ovat käsillä, seuraavan hallitusohjelman luonnokset kabinettien työpöydillä – ja perusopetuksen tuntijakokin sopivasti palautettuna pöydälle?