Kyy

Kyy metsäpolun vierellä säväyttää aina kivasti. Tieto sen myrkkyrauhasten sisältämästä tehoaineesta saa suhtautumaan kunnioittavasti muuten aika pieneen matelijanreppanaan. Niinpä kyytä tulee katsottua rauhallisesti ja hosumatta, jolloin ehtii nähdä, miten kaunis kuviointi sillä on suomuisessa ruumiissaan.

Suomujen vuoksi moni kuvittelee käärmeitä kylmiksi ja niljakkaiksi. Kyystä en ymmärrettävästi ole tätä voinut testata, mutta otaksun sen olevan samalla tavalla pehmeä ja lämmin kuin joskus käteen ottamani rantakäärme. Sillä taas on yllättävän voimakas, hiukan kalamainen ominaishaju, joka viipyy käsissä pitkään käärmeen vapaaksi päästämisen jälkeenkin.

Lämmin metsäpolku paljaiden varpaiden alla, kyy vieressä sammalikolla ja käpylintujen ruokailuäänet kuusen latvassa pään päällä - siinä lyhyesti tunnelman perusainekset elokuisena sunnuntaina Luukin ulkoilualueella. Pääkaupunkia ympäröivät metsät ovat aarre, jota pitää varjella. Luukin miniaarniometsän salaisuus on tietenkin se, että se on suhteellisen kauan saanut olla vailla tehokasta nykyaikaista metsänhoitoa. 1800-luvun loppupuolen metsäpalon jäljiltä siellä täällä törröttää vieläkin hiiltyneitä kantoja, vain yksinäisen tukkireen hiljakseen lahoavat jäänteet muistuttavat puita joskus täältäkin kaadetun.

Helsingin keskuspuiston metsät ovat nekin helmi asutuksen ja liikenteen keskellä. Erämaan tuntua on sielläkin - mutta vain paikoin. Jostakin oudosta syystä Helsingissä on yllättäen pidetty tärkeänä metsän "hoitamista" ja "uudistamista", ikään kuin tarkoitus olisi tuottaa kuitupuuta teollisuudelle eikä virkistystä kaupunkilaisille.

Jospa sittenkin tulisimme toimeen hiukan vähemmällä hoitamisella? Jospa sittenkin jättäisimme uudet ulkoiluväylät raivaamatta ja nykyiset leventämättä latukoneen mentäviksi? Jospa antaisimme Haltiavuoren metsien rauhassa kasvaa ja vanhentua, niin että edes jokin tulevista sukupolvista voisi sielläkin kulkea hakkuuaukkoihin törmäämättä?

Parhaassa tapauksessa voisi sitten sielläkin pysähtyä ihailemaan elokuista kyytä.