torstai 30. maaliskuuta 2017

Kaupunkimetsän tarinat



Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.

Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.

Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tavallisen maukas sienirisotto

-->

Helppo ja maukas arkiruoka syntyy kuivatuista sienistä ja risottoriisistä. Ohjetta voi mukailla esimerkiksi korvaamalla riisin speltti- tai ohrahelmillä ja suppilovahverot herkkutateilla tai muilla mieleisillään sienillä. Valkoviinikään ei ole välttämätöntä, jos sitä ei muuten huushollissa kulu. Minä käytän sitä ruoanlaitossa muutenkin, joten kupillinen löytyy aina.

Sieniaikaan risoton tietysti laittaa mieluiten tuoreista sienistä. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin esimerkiksi herkkutattirisotto tulee minun mielestäni maukkaampaa kuivatuista kuin tuoreista tateista. Sieniharrastaja saa kenties kaikkein parhaan risoton silloin, kun löytää tuoksuvalmuskoita.

Tämä resepti on täysin vegaaninen, jos käytät kasvislientä. Suosittelen luomujauhetta, jossa ei ole mukana pahamaineista palmuöljyä.

Lihansyöjä voi lisätä risottoon esimerkiksi hiukan italialaisia pancettakuutioita. Tähteeksi jäänyt broilerinlihakin sopii.

Kourallinen kuivattuja suppilovahveroita
2-3 shalottisipulia tai pienehkö tavallinen sipuli
Loraus kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 dl kuivaa valkoviiniä
9 dl kana- tai kasvislientä
3 dl risottoriisiä
Mustapippuria
Persiljaa

Silppua sipulit ja mittaa kaikki ainekset valmiiksi käden ulottuville. Kuullota vaurautapadassa tai paksupohjaisessa kattilassa sipulisilppua hetki öljyssä (varo kärventämästä!), lisää riisi ja kuullota puuhaarukalla hämmentäen vielä minuutin ajan. Lisää kuivatut sienet ja valkoviini. Anna kiehua kunnes neste on melkein haihtunut ja lisää sitten kuuma liemi. Laske lieden lämpö minimiin, laita kansi päälle ja anna hautua noin 20 minuuttia. Tarkista koostumus ja lisää tarvittaessa lientä tai vettä. Tarjottaessa risoton pitäisi olla niin löysää, että sitä voi juuri ja juuri syödä haarukalla.

Rouhi valmiin risoton pintaan mustapippuria ja lisää reilusti persiljasilppua. Tarjoa parmesanraasteen kanssa tai ilman, makusi mukaan.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Populistien satokausi

-->
Kun kesällä pitkän poutajakson jälkeen tulee vähän reippaammin vettä, kannattaa napata kori kouraan ja suunnata metsään. Lämpimällä säällä tarvitaan vain pari päivää, jotta kankaalle alkaa nousta herkullisia tatteja ja kantarelleja.

Viiruvalmuska. © Hannu Tuominen 2016


Kun vaalien jälkeinen poliittinen poutajakso lähenee loppuaan ja uudet vaalit lähestyvät, tapahtuu jotain saman tapaista. Monella ehdokkaalla on hyvä vainu sen suhteen, mikä äänestäjiä kiinnostaa. Helsingissä yksi poliittisen poudan kuumista aiheista on ollut kaupunkiluonto. Niinpä nyt näkyviin pulpahteleekin luonnon ystäviä, plop, plop!

Sienten itiöemät eivät metsässä kauan kestä. Ne, joita ei poimita sienikoriin, hajoavat aika pian jälkiä jättämättä. Samalla tavalla vaalien aikaisesta luontopopulismista jää tuskin havaittavia jälkiä niihin päätöksiin, joita uudessa valtuustossa tehdään. Äänestäjän kuluttajansuojaa tosin hiukan parantavat sellaiset rehellisemmät ehdokkaat kuin Tatu Rauhamäki, joka Helsingin Sanomissa kiukuttelee Östersundomin rakentamista haittaaville kehrääjille ja muille Natura-alueiden aiheuttamille haitoille. Vink-vink: mikähän lienee yleinen luontolinja Tatun puolueessa?

Vaalien alla on helppo luvata yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, etenkin jos sattuu olemaan sellaisen ryhmän ehdokas, jolle ei ole odotettavissa merkittävää määrää valtuutettuja. Äänestäjän kannattaakin mieluummin pysähtyä katsomaan, mitä ehdokkaan edustama ryhmä on tehnyt aikaisempina vuosina. Toiset puolueet kun ovat luonnon puolustajina johdonmukaisempia kuin toiset.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Toimeentulotuen kolme kipukohtaa

-->
Olen nyt kuutisen vuotta ollut mukana käsittelemässä toimeentulotukipäätöksistä tehtyjä oikaisuvaatimuksia, ensin kaupunginhallituksen edustajana ja sitten puheenjohtajana niille omistetussa lautakunnan jaostossa. Tämä jaosto jää pian historiaan, joten nyt on hyvä hetki eräänlaiselle ”testamentille”.

Päätösten joukosta nousee esiin kolme sellaista tyypillistä tapausta, joissa kansalaisen oikeustaju näyttää olevan ristiriidassa toimeentulotuesta annettujen ohjeiden kanssa. Laillisuusyhteiskunnassa se ei ole hyvä.

Vippien hoitaminen. Toimeentulotukiasiakkaat elävät enemmän tai vähemmän kädestä suuhun, jolloin yllättäviä menoja joutuu hoitamaan ystäviltä ja sukulaisilta saaduilla vipeillä. En nyt puhu nykyaikaisilta koronkiskureilta otetuista pikavipeistä, ne ovat ihan oma tarinansa, vaan ihan tavallisista ”vippaaks satasen ens viikkoon” -lainoista. Kun kansalainen sitten taas saa rahaa, ensimmäinen ajatus on että tasataan tilit ja maksetaan vipit pois. Se on moraalisesti oikein, koska se vippaajakaan ei yleensä varsinaisesti kylve rahoissaan. Kerjuulle ei lähdetä ja vipit maksetaan heti kun pystytään, olivat vanhan kansan kaksi periaatetta.

Mutta kun ei. Toimeentulotuen myöntäjän logiikassa velat eivät ole ensisijaisia menoja. Niinpä sossu – tai nykyään Kela – katsoo, että rahojen olisi pitänyt riittää elämiseen, eikä  myönnä uutta tukea. Hakija tietysti joutuu uudelleen turvautumaan vippeihin.

En tiedä mikä olisi ratkaisu tähän niin kauan kuin perinteisestä köyhien moraalista on jotain jäljellä. Toivottavasti edes henkilökohtaista neuvontaa voidaan lisätä nyt, kun kunnan sosiaalityöntekijöitä vapautuu etuuksien laskennasta.

Yritystoiminta. Ohjeiden mukaan hakijan on lopetettava kannattamaton yritystoiminta ja ilmoittauduttava työttömäksi työnhakijaksi. Koska perustoimeentulotuki on ”viimesijaista tukea”, sitä ei myönnetä niin kauan kuin muita tukia olisi mahdollista hakea.

Tässä ohjeet ovat aivan menneessä ajassa. Ihmisiä on jo kauan kannustettu ”itsensä työllistäjiksi”. Esimerkiksi siivousalalla on lukuisia yhden hengen yrityksiä, jotka eivät ”yrittäjälle” tarjoa senkään vertaa toimeentuloa kuin toisen palkkalistoilla oleminen. Luovien alojen freelancerit tuntevat tilanteen. Erilaiset epätyypilliset työsuhteet ja toimeentulon haaliminen sekä yritystoiminnasta että palkkatyöstä lisääntyvät koko ajan. Voimassa oleva perustoimeentulolaki lähtee kuitenkin pysyvien ja kokopäiväisten työsuhteiden ideasta.

Tätä ristiriitaa ei ratkaista muuten kuin ottamalla itsensä pienimuotoisella yritystoiminnalla elättävät tasa-arvoisiksi palkkatyötä tekevien kanssa. Tätä pohdintaa voisi jatkaa myös miettimällä ansiosidonnaista työttömyysturvaa suhteessa perustoimeentulotukeen.


Opintolainat. Opiskelija ei voi saada toimeentulotukea ennen kuin opintolainat on nostettu. Kela on ulottamassa tämän vaatimuksen myös toisen asteen opiskelijoihin, toisin sanoen lukiossa tai ammattioppilaitoksissa opiskeleviin alle 18-vuotiaisiin. Ennen heitä sanottiin koululaisiksi, eikä kenellekään olisi tullut mieleen että lukio-opintoja varten olisi pitänyt nostaa lainaa.

Me 1970-luvulla opiskelleet saatoimme vielä laskea, että opintolainat maksavat itsensä takaisin paremmissa palkoissa ja turvatummissa työsuhteissa. Sen jälkeen maailma on kuitenkin pyörähtänyt toiseen asentoon. Toisen asteen koulutuksesta on tullut käytännössä oppivelvollisuuden jatke. Kun lähes kaikki sen käyvät, se ei tuota minkäänlaista lisäarvoa opiskelijalle. Alle 18-vuotiailta ei ole millään tavalla kohtuullista vaatia opintolainojen nostamista, vaan Kelan on välittömästi luovuttava sellaisista muutoksista. Korkeakouluopinnotkaan eivät ole enää tae turvatusta toimeentulosta, joten lainarahoitus on menettämässä merkityksensä senkin osalta. Opiskelijoiden toimeentulo on järjestettävä uudella tavalla, jotta voimme pysäyttää meneillään olevan luokkaerojen kasvun. Suomi on kovaa vauhtia palaamassa aikaan, jolloin vanhempien tulotaso rajoitti mahdollisuuksia lukio- ja korkeakouluopintoihin.


Perustulo. Kattavan perustulomallin käyttöön ottaminen ei ehkä poista köyhyyttä, mutta ainakin yrittäjien ja opiskelijoiden toimeentuloa se helpottaisi oleellisesti.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Näin laskiaispullat syödään



Ensin leivotaan pullat. Koska laskiaispullan on tarkoitus imeä paljon kuumaa maitoa, laitan taikinaan tavallista vähemmän voita ja autan kohoamista hirvensarvensuolalla (tai leivinjauheella). Kardemumman asemesta maustan pullat vaniljalla ja muskottipähkinällä.



Pulla halkaistaan ja täytetään mantelimassalla, jota pitää olla riittävästi. Tein nyt ensi alkuun kilon verran, mihin tarvitsin 500 g mantelijauhoa, 500 g tomusokeria, kaksi munanvalkuaista ja vähän vettä.



Täytettyyn pullaan leikataan tähtimäiset viillot, jotta kuuma maito pääsee imeytymään.



Kiehuvan kuuma maito kaadetaan nyt pullan päälle. Syödessä sitä lusikoidaan pullaan lisää, jotta saavutetaan oikea pullamössöyden aste. Koska tämä ei muutenkaan varsinaisesti ole terveysruokaa, käytän täysmaitoa.



Ei sitten mitään hilloja tähän, kiitos.

torstai 16. helmikuuta 2017

"Puolipusikot" ovat luontokohteita

”Tiivistetään kaupunkia niiden puolipusikoiden paikalle, joita täälläkin on loputtomasti. Tilaa on.”
Näin sanoi kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara Helsingin Sanomissa tammikuussa. Samaa on Helsingissä kuultu vuosikymmeniä. 1970-luvun lopussa tuore kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi (kok) vietiin helikopterilla katsomaan pääkaupunkia yläilmoista. Ilaskivi taivasteli, kuinka paljon Helsingissä on rakentamista odottavaa vihreää.



Näistä ”puolipusikoista” ei oikein ota selvää, mitä ne ovat: jos puhujan mielestä rakennusmaasta on pulaa, ne ovat joutavia pusikoita, mutta jos niiden kohdalle halutaan rakentaa, ne muuttuvat arvokkaaksi kaupunkiluonnoksi.
Viimeksi tällaisia ”puolipusikoita” olivat yleiskaavakeskustelussa Hämeenlinnanväylän reunamat. Keskustelijasta riippuen ne olivat tienpenkkaa tai Keskuspuiston arvohehtaareja.

On hyvä kysymys, onko Helsingissä
oikeasti epämääräisiä viheralueita – ja mitä niille pitäisi tehdä. Kun jalkautuu pienille viherkaistaleille, huomaa että ne ovat usein tärkeitä kaupunginosan asukkaille lenkki- ja leikkimaastoina. Pienetkin kaupunkimetsiköt vähentävät liikenteen melua ja tuovat viihtyisyyttä. Miksi ne kuitenkin usein vaikuttavat epäsiisteiltä pusikoilta?

Roskaaminen ja puistojen ja istutusten epäsiisteys ärsyttää myös nuoria kaupunkilaisia. Asia nousi esille myös, kun syksyllä tapasin nuoria Ruutiexpo-tapahtumassa.
Nuorten havainto on helppo allekirjoittaa. Kalliisti rakennetut istutukset tukehtuvat liian monessa paikassa pajujen ja pujon alle. Mitä kauemmaksi kantakaupungista mennään, sitä ruokottomammilta puistot ja ostareiden istutukset näyttävät.

Ongelman korjaaminen on kuitenkin helppoa ja halpaa. Se vaatii vain tärkeysjärjestyksen muuttamista kaupungin puistojen hoidossa. Toisaalla nimittäin kaupunkiluonnon ystävät ovat tämän tästä kauhuissaan tavasta, jolla Helsingin metsiä hoidetaan.
Kaupunkimetsien hoitamisessa tulisi kiireimmiten lopettaa talousmetsistä tutut harvennushakkuut, kuten Jarmo Nieminen (vihr) yleisten töiden lautakuntaa johtaessaan on painottanut.
Kaikille keskuspuistossa ja muissa metsissä liikkujille hyödyllisempää olisi keskittyä pitämään huolta siitä, että tärkeimpien ulkoilureittien varret pysyvät valoisina ja hoidettuina.

Monin paikoin arvokkaalle metsäluonnolle olisi vain eduksi, jos ulkoiluteiden väliin jätettäisiin nykyistä enemmän pöheikköä ja pökkelöitä. Luonnollisina kulkuesteinä ne auttaisivat vähentämään aluskasvillisuuden kulumista ja vahvistaisivat kaupunkimetsien luonnonmukaisuutta.
Jos metsät jätetään vähemmälle, mutta hyvin kohdennetulle hoidolle, jää enemmän rahaa osoitettavaksi puistojen ja istutusten hoitamiseen.

Kaikki voittavat, jos kaupunkilaiset saavat kuunnella lintujen laulua metsälenkeillään ja ihailla hyvin hoidettuja puistoja kotimatkallaan. ”Puolipusikot” ansaitsevat tulla kohdelluksi kaupunkiluontona.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kassajonot ja kaupunkilaisten osallisuus


Viereinen kassajono etenee aina nopeammin, eikö niin? Miten se on mahdollista, ja miten se voi koskea samalla arvoin kaikkia?

Oikeasti tässä on harha, joka johtuu siitä, että me tarkkailemme vain lähiympäristöämme. Jos vertaan oman jonon etenemistä vain yhteen viereiseen jonoon, se etenee nopeammin 50 % todennäköisyydellä. Koska en yleensä pane merkille omaa nopeaa etenemistäni, naapurijono voittaa suurin piirtein aina kun jotakin huomaan. Jos vertaan kahteen viereiseen jonoon, on toki enää 33,3 prosentin todennäköisyys sille, että oma jononi on hitain, mutta aika suuri se on nytkin.



Jos sen sijaan voisin katsella ylhäältä päin marketin kaikkia kymmentä kassajonoa, huomaisin että minkä tahansa kassajonon todennäköisyys jäädä viimeiseksi on vain 10 %. Mielikuva oman tilanteen surkeudesta ”aina” perustuu siis vain kapeaan näkökulmaan ja huomion kiinnittämisestä yksipuolisesti epäkohtiin.



Tämä kassajonomatematiikka tuli mieleeni, kun kaupunginhallituksen kokouksen ohessa tuli puheeksi negatiivisen palautteen ylikorostuminen some-keskustelussa. Jos valtuustossa tai lautakunnissa seurattaisiin vain sosiaalisen median kommentteja, saataisiin käsitys että mikään tässä kaupungissa ei suju niin kuin pitää. Olen ollut läsnä kuulemistilaisuudessa, jossa kerättiin asukkaiden näkemyksiä erinomaisin toiminnallisin menetelmin, mutta Facebook-ryhmien perusteella onkin ”väärin kuultu”.

Nopea ”some-demokratia”, joka haluaa ratkaisut tässä ja nyt ja suosii poliittisia pikavoittoja, antaa usein samalla tavalla vääristyneen kuvan kokonaisuudesta kuin tuo alun kassajonoesimerkki. Aktiivinen kaupunkilainen havaitsee nopeasti kaikki ne muutokset, jotka heikentävät hänen lähiympäristöään. Kun puita kaadetaan lähimetsästä tai bussilinja ajaa korttelin verran kauempaa, reaktio sosiaalisessa mediassa näkyy heti. Uusista istutuksista tai nopeammasta lähilinjan reitistä palautetta ei ole tapana antaa. Rakennusviraston viestinnällä on korvat kuumina, jos lumi makaa kotikadulla pyryn jälkeen, mutta harva edes huomaa sitä, että sen jalkakäytävät pidetään paremmassa kunnossa kuin aikaisempina talvina.

Me olemme taipuvaisia huomaamaan epäkohdat samalla, kun pidämme parannuksia normaalina kehityksenä – tai emme tule edes havainneeksi niitä. Kaikkein vaikeinta on arjessaan huomata laajoja parannuksia, varsinkaan jos niiden vaikutukset näkyvät hitaasti. Kun sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua, tästä syntyy helposti asetelma, jossa ”kaupunkilaiset” ja ”päättäjät” ovat vastakkain. Lisäsin lainausmerkit, koska suomalaiset päättäjät eivät ajele mustissa autoissa tummennettujen ikkunoiden takana, vaan rämpivät samassa loskassa kuin muutkin ja tuskailevat samoista päivähoito-ongelmista kuin naapurinsakin.

Demokratian kannalta tässä on iso haaste. Jokaisella meistä on nykyään aivan erilaiset mahdollisuudet saada tietoa ja tuoda näkemyksensä julki kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Päätöksenteko ei voi enää olla vain sitä, että vaaleilla valitut edusmiehet päättävät suljetuissa kokoussaleissa puolestamme. Toisaalta demokratiaa ei ole sekään, että äänekkäimmät ja taitavimmat kansalaismedian vaikuttajat saavat tahtonsa läpi. Mielipiteistä tulee politiikkaa vasta sitten, kun ne seulotaan tietoisten arvovalintojen läpi.

Aidossa kansanvallassa päätöksenteko on aina mahdollisimman lähellä niitä, joita asia koskee. Kuntapolitiikassa se tarkoittaa sitä, että asukkaita on osattava kuulla. Se edellyttää myös taustatietojen avaamista kaupunkilaisille, jotta jokaisella on mahdollisuus nähdä muutakin kuin se oma kassajononsa. Tähän tarvitaan uusia tapoja lisätä kansalaisten osallisuutta päätöksenteossa.