torstai 26. huhtikuuta 2018

Antologia puista

Puut ansaitsevat jokainen oman runonsa. Rakennan vähitellen tähän pienen antologian suomalaisille puille. Samalla ne muodostavat eräänlaisen muistolehdon ihmisille, joilla on elämäni varrella ollut minulle merkitystä.

Puut ovat erilaisia
, samoin kuin ihmiset. Siksi runotkin haluavat kasvaa jokainen vähän eri muotoon.

Tämä ei ole kasviopillinen antologia. Siksi kuvat puista saavat muotoutua sanojen kautta.



Paju

Leikkaan, viillän, koputan kuoren irti,
Viimeistelen suuosan, pujotan kuoren takaisin,
Puhallan.


Pajupilli on helppo tehdä keväällä,
Kun puu herää ja mahla virtaa.

Isäni sai pajupillin myös soimaan.



Kuusi

Soukat tummat pilarit,
Tuoksut kesäyön,
Ja valo, se hohtaa kesäkuussa
Niin kuin maa valaisisi taivaan.


Hiukset, iho, huulet, hengitys,
Nuoruudet, paljaat, vastakkain,
Kädet jossain, eksyneet.

Niin kauan sitten.
Missä? Vain metsän kuuset muistavat.


Ikuiset.



Koivu

Muistit: tätä se nyt on,
kylmää, loputonta pimeää.


Katsoit ylös, aivan sattumalta.
Näit kirkkaan valon, auringon,
siellä missä eilen
tavoitit vain harmaata.


Kevät, sehän se oli,
kevät katsoi ujosti silmiisi,
tarttui sormiisi ja riisui lapaset.


Tiesit: mahla virtaa taas.



Tammi

Vankka, karhea runko selkääni vasten
Sylissäni hoikka varsi
Kasvoillani tuuli,
Tai kevyet hiukset, ehkä

Jäähyväiset lehvien alla.


Harmaaleppä

Se joka luokkakuvassa seisoo toisena vasemmalta
     keskimmäisessä rivissä
jonka kaikki tietävät mutteivät kuitenkaan muista
     Mikko tai Juha tai jotain sinne päin


Se josta ei tiedä onko se puu vai pensas
     kasvaako se metsän reunassa vai vanhalla pellolla
joka seisoo syksyllä tummuvin lehdin
     Korsosta järven rannoille Anttolaan ja ties minne


Kun se kaadetaan, sen kannot hehkuvat punaisina
     siitä nimi, sanotaan
Olin olemassa, ne kuiskaavat
     harmaan kuoreni alla virtasi leppä, veri


Se karttaa merta
     kasviopin kirjassa sanottiin


Minä olen meri.
Hiuksissani on suolaa.




Kataja
Kuivasta raosta kallion

Se nousee auringon kohtaamaan.

Tammikuun pakkasen ankaran

Ja kevään ahavan ankaran

Se kestää, kasvaa ja kohoaa.
Kun tuulet luotoja tuivertaa

Vain kataja tyynenä seistä saa.

Kun myrskyssä kaatuvat suuremmat puut

Se nöyrtyy, ei katkea, murtumaton,

Se pysyy, sortukoot muut.
Kun lämpö kesän lyhyen

kuumentaa luodon kallion

Se kultaista pölyään puhaltaa.
Jos tyyneyden löytää ken sielustaan

Voi toisille onnea rakentaa.



Tuomi

Ne vyöryvät,
Kukkien valkeat massat,
Ja niiden tuoksu:
Ensin hurmaava, lopuksi
Vain tukahduttava

Kesän jälkeen marjat,
Mustat ja jumoavat

Tilhien iloiset parvet kiertävät ne kaukaa

 
-->

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Juttu, jota Helsingin Sanomat ei julkaissut

Hämeenkylän koulu on pedagoginen menestystarina

Järkytyimme, kun luimme torstain 12.4. Helsingin Sanomista uutistuottaja Merituuli Saukkosen kirjoittaman kolumnin, joka maalasi vantaalaisesta Hämeenkylän koulusta ja sen henkilökunnasta täysin oudon kuvan. Sisäilmaongelmien vuoksi evakkoon joutuneen koulun määrätietoinen ja innovatiivinen työ vaikeissa oloissa on häivytetty jutusta kokonaan. 

Tunnemme koulun hyvin, emmekä tunnista sieltä  otsikkoihin nostettua ”meluongelmaa” tai ”hyvien oppilaiden” suosimista.  Oliko toimittajalla  vahva ennakkomielikuva peruskoulusta kammottavana paikkana, jossa heikot jätetään heitteille?  Siihen kuvaan Hämeenkylän koulu on mahdutettu tosiasioita joustavasti käyttäen.

Saukkonen tekee  kolumninsa lopussa tärkeitä kysymyksiä siitä, miten koulun tulisi ottaa huomioon muutkin oppilaat kuin ne, joilla on jo valmiiksi hyvä sisäinen motivaatio. Yksi ”Hämiksen” keinoista on suurryhmät. Tikun nokkaan nostetulla matematiikan tunnilla se tarkoittaa, että saman luokka-asteen oppilaat opiskelevat samassa suurtilassa – mutta kolmen pätevän matematiikanopettajan luotsaamina, kouluavustajan ja erityisopettajan tukemina ja yksilöllisten tarpeidensa mukaan eri kokoisiin ja tasoisiin ryhmiin ohjattuina. Tiettävästi Hämeenkylän yläluokilla tehdään tässä suorastaan kansallista pioneerityötä.

Hämeenkylän koulu on pedagoginen menestystarina. Sen rehtori ja opettajakunta ovat osanneet kääntää rohkeasti haasteet voitokseen ja venyneet kokeilemaan käytännössä toimintamuotoja, joista monet muut ovat jo ottaneet oppia. Olemme pahoillamme siitä, että valtakunnan ykköslehti parilla huonosti pohjustetulla jutulla vetää nyt mattoa kouluyhteisön jalkojen alta. Helsingin Sanomilla olisi ollut mahdollisuus kertoa myös jaetusta opettajuudesta, erilaisten oppijoiden huomioon ottamisesta ja itseohjautuvuuteen kasvattamisesta. Oppilailtakin olisi voinut kysyä.

Jaamme kirjoittajan huolen koulutusleikkauksista ja pelkäämme, että ne murtavat  suomalaisen peruskoulun laadun. Hyvää  työtä tekevää koulua ei kuitenkaan pidä sen huolen vuoksi leimata ongelmakouluksi. Erityisen surullista on, että maan johtava lehti tekee niin.

Martti Hellström
Opetusneuvos, KT
Auroran koulun rehtori 1989- 2014

Hannu Tuominen
Hämeenkylän koulun rehtori 1992-95

torstai 26. lokakuuta 2017

Kirkon katoavat äyrit

Kirkkoon kuuluu yhä pienempi osa väestöstä. Erityisen paljon kirkkoon kuulumattomia on pääkaupunkiseudulla. Koska huomattava osa valtionkirkkojemme rahoituksesta tulee kirkollisverosta, tämä tarkoittaa seurakuntien tulojen vähenemistä. Esimerkiksi Malmin seurakunnan budjetti on lyhyessä ajassa supistunut lähes kolmanneksella. Silloin niiden on pakko vähentää menoja jostakin. Kirkko tuskin ensimmäisenä leikkaa ytimestään, hengellisistä palveluista, joten vähennykset iskevät seurakuntien tekemään sosiaalityöhön. Tämä on herättänyt huolta ja katkeruuttakin Koillis-Helsingissä, missä Tapulin ja Siltamäen seurakuntakotien toiminta on vaakalaudalla.

Kun kirkko vähentää sosiaalityötään väestön maallistuessa (ja muiden uskontokuntien osuuden kasvaessa), tulee ensimmäisenä mieleen, että kaupungin vastuu kasvaa. Muutenhan sosiaalityö kaikkiaan vähenee. Esimerkkikaupunginosissani Tapulikaupungissa ja Siltamäessä seurakunta on tehnyt merkittävää työtä muun muassa nuorison ja vanhusten kanssa, ja se työ on nyt uhattuna. Tässä on nyt vain se ongelma, että kun kirkkoon kuulumattomat eivät maksa veroa kirkolle, eivät he maksa vastaavaa äyrimäärää kaupungillekaan. Kirkosta eroaminen toisin sanoen nykysysteemissämme vähentää sosiaalityöhön käytettävää rahamäärää. Tätä ei selvästikään ole vielä täysin ymmärretty.

Minusta tästä kaikesta seuraa itsestään selvästi kaksi asiaa. Ensiksi kaupungin on otettava vastuu siitä työstä, jota kirkko ei pysty tekemään. Päävastuu sosiaalityöstä joka tapauksessa on maallisella yhteiskunnalla, ja seurakuntien tekemä työ vain täydentää sitä. Toinen johtopäätös on se, että Helsinki ei voi kovin kevytmielisesti alentaa kunnallisveroäyriään.

Takaisin Siltamäkeen: siinä kaupunginosassa ei ole asukastaloa eikä nuorisotaloa. Siltamäki-Suutarila-seuran vapaaehtoistyöhön perustuva seniorien Korttelitupa menetti kaupungin tarjoamat toimitilat jo kymmenisen vuotta sitten ja on ollut sen jälkeen riippuvainen seurakuntakodista saamistaan ”väliaikaisista” tiloista. Jotta asukastoiminta voi jatkua, tulisi kaupungin ja seurakunnan löytää yhteinen sävel ja jakaa nykyisen seurakuntakodin kustannukset. Tällä tavoin voitaisiin tukea myös muiden alueella toimivien yhdistysten ja yhteisöjen toimintaa. Siltamäki ja Suutarila eivät enää olisi vailla asukastaloaan.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kaupunkimetsän tarinat



Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.

Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.

Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tavallisen maukas sienirisotto

-->

Helppo ja maukas arkiruoka syntyy kuivatuista sienistä ja risottoriisistä. Ohjetta voi mukailla esimerkiksi korvaamalla riisin speltti- tai ohrahelmillä ja suppilovahverot herkkutateilla tai muilla mieleisillään sienillä. Valkoviinikään ei ole välttämätöntä, jos sitä ei muuten huushollissa kulu. Minä käytän sitä ruoanlaitossa muutenkin, joten kupillinen löytyy aina.

Sieniaikaan risoton tietysti laittaa mieluiten tuoreista sienistä. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin esimerkiksi herkkutattirisotto tulee minun mielestäni maukkaampaa kuivatuista kuin tuoreista tateista. Sieniharrastaja saa kenties kaikkein parhaan risoton silloin, kun löytää tuoksuvalmuskoita.

Tämä resepti on täysin vegaaninen, jos käytät kasvislientä. Suosittelen luomujauhetta, jossa ei ole mukana pahamaineista palmuöljyä.

Lihansyöjä voi lisätä risottoon esimerkiksi hiukan italialaisia pancettakuutioita. Tähteeksi jäänyt broilerinlihakin sopii.

Kourallinen kuivattuja suppilovahveroita
2-3 shalottisipulia tai pienehkö tavallinen sipuli
Loraus kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 dl kuivaa valkoviiniä
9 dl kana- tai kasvislientä
3 dl risottoriisiä
Mustapippuria
Persiljaa

Silppua sipulit ja mittaa kaikki ainekset valmiiksi käden ulottuville. Kuullota vaurautapadassa tai paksupohjaisessa kattilassa sipulisilppua hetki öljyssä (varo kärventämästä!), lisää riisi ja kuullota puuhaarukalla hämmentäen vielä minuutin ajan. Lisää kuivatut sienet ja valkoviini. Anna kiehua kunnes neste on melkein haihtunut ja lisää sitten kuuma liemi. Laske lieden lämpö minimiin, laita kansi päälle ja anna hautua noin 20 minuuttia. Tarkista koostumus ja lisää tarvittaessa lientä tai vettä. Tarjottaessa risoton pitäisi olla niin löysää, että sitä voi juuri ja juuri syödä haarukalla.

Rouhi valmiin risoton pintaan mustapippuria ja lisää reilusti persiljasilppua. Tarjoa parmesanraasteen kanssa tai ilman, makusi mukaan.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Populistien satokausi

-->
Kun kesällä pitkän poutajakson jälkeen tulee vähän reippaammin vettä, kannattaa napata kori kouraan ja suunnata metsään. Lämpimällä säällä tarvitaan vain pari päivää, jotta kankaalle alkaa nousta herkullisia tatteja ja kantarelleja.

Viiruvalmuska. © Hannu Tuominen 2016


Kun vaalien jälkeinen poliittinen poutajakso lähenee loppuaan ja uudet vaalit lähestyvät, tapahtuu jotain saman tapaista. Monella ehdokkaalla on hyvä vainu sen suhteen, mikä äänestäjiä kiinnostaa. Helsingissä yksi poliittisen poudan kuumista aiheista on ollut kaupunkiluonto. Niinpä nyt näkyviin pulpahteleekin luonnon ystäviä, plop, plop!

Sienten itiöemät eivät metsässä kauan kestä. Ne, joita ei poimita sienikoriin, hajoavat aika pian jälkiä jättämättä. Samalla tavalla vaalien aikaisesta luontopopulismista jää tuskin havaittavia jälkiä niihin päätöksiin, joita uudessa valtuustossa tehdään. Äänestäjän kuluttajansuojaa tosin hiukan parantavat sellaiset rehellisemmät ehdokkaat kuin Tatu Rauhamäki, joka Helsingin Sanomissa kiukuttelee Östersundomin rakentamista haittaaville kehrääjille ja muille Natura-alueiden aiheuttamille haitoille. Vink-vink: mikähän lienee yleinen luontolinja Tatun puolueessa?

Vaalien alla on helppo luvata yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, etenkin jos sattuu olemaan sellaisen ryhmän ehdokas, jolle ei ole odotettavissa merkittävää määrää valtuutettuja. Äänestäjän kannattaakin mieluummin pysähtyä katsomaan, mitä ehdokkaan edustama ryhmä on tehnyt aikaisempina vuosina. Toiset puolueet kun ovat luonnon puolustajina johdonmukaisempia kuin toiset.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Toimeentulotuen kolme kipukohtaa

-->
Olen nyt kuutisen vuotta ollut mukana käsittelemässä toimeentulotukipäätöksistä tehtyjä oikaisuvaatimuksia, ensin kaupunginhallituksen edustajana ja sitten puheenjohtajana niille omistetussa lautakunnan jaostossa. Tämä jaosto jää pian historiaan, joten nyt on hyvä hetki eräänlaiselle ”testamentille”.

Päätösten joukosta nousee esiin kolme sellaista tyypillistä tapausta, joissa kansalaisen oikeustaju näyttää olevan ristiriidassa toimeentulotuesta annettujen ohjeiden kanssa. Laillisuusyhteiskunnassa se ei ole hyvä.

Vippien hoitaminen. Toimeentulotukiasiakkaat elävät enemmän tai vähemmän kädestä suuhun, jolloin yllättäviä menoja joutuu hoitamaan ystäviltä ja sukulaisilta saaduilla vipeillä. En nyt puhu nykyaikaisilta koronkiskureilta otetuista pikavipeistä, ne ovat ihan oma tarinansa, vaan ihan tavallisista ”vippaaks satasen ens viikkoon” -lainoista. Kun kansalainen sitten taas saa rahaa, ensimmäinen ajatus on että tasataan tilit ja maksetaan vipit pois. Se on moraalisesti oikein, koska se vippaajakaan ei yleensä varsinaisesti kylve rahoissaan. Kerjuulle ei lähdetä ja vipit maksetaan heti kun pystytään, olivat vanhan kansan kaksi periaatetta.

Mutta kun ei. Toimeentulotuen myöntäjän logiikassa velat eivät ole ensisijaisia menoja. Niinpä sossu – tai nykyään Kela – katsoo, että rahojen olisi pitänyt riittää elämiseen, eikä  myönnä uutta tukea. Hakija tietysti joutuu uudelleen turvautumaan vippeihin.

En tiedä mikä olisi ratkaisu tähän niin kauan kuin perinteisestä köyhien moraalista on jotain jäljellä. Toivottavasti edes henkilökohtaista neuvontaa voidaan lisätä nyt, kun kunnan sosiaalityöntekijöitä vapautuu etuuksien laskennasta.

Yritystoiminta. Ohjeiden mukaan hakijan on lopetettava kannattamaton yritystoiminta ja ilmoittauduttava työttömäksi työnhakijaksi. Koska perustoimeentulotuki on ”viimesijaista tukea”, sitä ei myönnetä niin kauan kuin muita tukia olisi mahdollista hakea.

Tässä ohjeet ovat aivan menneessä ajassa. Ihmisiä on jo kauan kannustettu ”itsensä työllistäjiksi”. Esimerkiksi siivousalalla on lukuisia yhden hengen yrityksiä, jotka eivät ”yrittäjälle” tarjoa senkään vertaa toimeentuloa kuin toisen palkkalistoilla oleminen. Luovien alojen freelancerit tuntevat tilanteen. Erilaiset epätyypilliset työsuhteet ja toimeentulon haaliminen sekä yritystoiminnasta että palkkatyöstä lisääntyvät koko ajan. Voimassa oleva perustoimeentulolaki lähtee kuitenkin pysyvien ja kokopäiväisten työsuhteiden ideasta.

Tätä ristiriitaa ei ratkaista muuten kuin ottamalla itsensä pienimuotoisella yritystoiminnalla elättävät tasa-arvoisiksi palkkatyötä tekevien kanssa. Tätä pohdintaa voisi jatkaa myös miettimällä ansiosidonnaista työttömyysturvaa suhteessa perustoimeentulotukeen.


Opintolainat. Opiskelija ei voi saada toimeentulotukea ennen kuin opintolainat on nostettu. Kela on ulottamassa tämän vaatimuksen myös toisen asteen opiskelijoihin, toisin sanoen lukiossa tai ammattioppilaitoksissa opiskeleviin alle 18-vuotiaisiin. Ennen heitä sanottiin koululaisiksi, eikä kenellekään olisi tullut mieleen että lukio-opintoja varten olisi pitänyt nostaa lainaa.

Me 1970-luvulla opiskelleet saatoimme vielä laskea, että opintolainat maksavat itsensä takaisin paremmissa palkoissa ja turvatummissa työsuhteissa. Sen jälkeen maailma on kuitenkin pyörähtänyt toiseen asentoon. Toisen asteen koulutuksesta on tullut käytännössä oppivelvollisuuden jatke. Kun lähes kaikki sen käyvät, se ei tuota minkäänlaista lisäarvoa opiskelijalle. Alle 18-vuotiailta ei ole millään tavalla kohtuullista vaatia opintolainojen nostamista, vaan Kelan on välittömästi luovuttava sellaisista muutoksista. Korkeakouluopinnotkaan eivät ole enää tae turvatusta toimeentulosta, joten lainarahoitus on menettämässä merkityksensä senkin osalta. Opiskelijoiden toimeentulo on järjestettävä uudella tavalla, jotta voimme pysäyttää meneillään olevan luokkaerojen kasvun. Suomi on kovaa vauhtia palaamassa aikaan, jolloin vanhempien tulotaso rajoitti mahdollisuuksia lukio- ja korkeakouluopintoihin.


Perustulo. Kattavan perustulomallin käyttöön ottaminen ei ehkä poista köyhyyttä, mutta ainakin yrittäjien ja opiskelijoiden toimeentuloa se helpottaisi oleellisesti.